— Niin, — sanoimme me, — se on hauskaa.
Kuljimme kulkemistamme. Kuumuus yltyi yltymistään, mikäli metsä harveni ja lähenimme asuttuja seutuja. Kuusikko oli loppunut — kuljimme kapeita karjapolkuja pähkinä- ja leppämetsässä; kaukaa lepikosta kuului väliin lehmänkellon uninen kilahdus.
— Onkohan vielä pitkä matka? — kysyi Dorthe, — en jaksa enää astua edemmäksi.
— Tosiaankin, etköhän saisi ratsastaa, — sanoin minä; — kysyn
Jimiltä.
— Älä, — sanoi Dorthe, — älä millään muotoa.
Luonnollisesti minä sanoin Jimille. Ja Jim näytti säikähtyneeltä, mutta kysyi sitten kauniisti ja kohteliaasti miss Lowellilta, eikö miss Dorothy saisi hieman ratsastaa — hän oli niin väsynyt.
Mutta siinä hän erehtyi pahasti. Miss Lowell tuijotti suoraan eteensä ja sanoi, että hänkin oli väsynyt; hän ei tosiaankaan jaksanut laskea jalkaansa tämän maan kauhistaville kujille.
Dorthen lempeät samettisilmät näyttivät onnettomilta: — Uh, miten ikävää, että hän kysyi missiltä —
Miss Lowell ei ollut koko aikana puhunut meille. Aloimme katua, että olimme tulleet mukaan. Mutta sitähän emme tahtoneet sanoa Jimille.
Vihdoinkin olimme asutuilla seuduilla ja saimme jättää kiviset, likaiset karjapolut.