Tässä riippakoivut alkoivat. Pitkin kapeaa kylätietä lakaisivat niiden pitkät, huojuvat lehdet kiviaitausta, missä kasvoi orjanruusupensaita.
Ja tuolta kuului kosken kohina. Yhä voimakkaampana ja voimakkaampana — me tunsimme sen vilpoisen tuulahduksen.
Sitten tie kulki virran vartta, joka soljui leveänä ja mahtavana pitkissä, keltaisenvalkeissa juovissa ja muodostaen korkealle kuohuvia könkäitä, kihisi ja kohisi niin kovaa, että meidän täytyi huutaa kuullaksemme toistemme puhetta.
Ja siinä tuli suihku suihkun jälkeen räiskyttäen päällemme jääkylmiä pisaroita —
Mutta rannan vieressä virta vieri mustankirkkaana ja hiljaa muodostaen tyveniä poukamia ja suvantoja. Kävi rytinä ja ryske, kun tukit koskea alas karkelivat. Rannalla ja suvannossa oli väylältään vierähtäneitä valtavia hirsiä, jotka keinuivat ja natisivat.
Oi, miten virran raitis henki tuntui virkistävältä!
Edempänä alhaalla olivat tukit kasautuneet keskelle virtaa. Pitkin ja poikin, päällekkäin monen metrin korkeudelta, oli suuria mastopuita puristunut toisiaan vasten, ja tukkikasojen kahden puolen vaahtosi ja pauhasi virta — ja vähän alempana suuri koski, jonka mustankirkkaasta putouksesta valkea vaahto kuohui korkealle.
Alhaalla jääkylmässä virrassa — sehän tuli suoraan tunturin ikuisesta lumesta ja jäästä — kulki neljä miestä irroittamassa yhteenkasaantuneita tukkeja. He seisoivat virrassa, vedessä vyötäisiään myöten — kumma etteivät saaneet vatsatulehdusta siinä silmänräpäyksessä.
Miten reippaita he olivatkaan! Tyyninä ja levollisina he kahlasivat tuntikausia jääkylmässä vedessä irroitellen raskaita tukkeja ikäänkuin se olisi ollut oikein hupaisaa ja hauskaa työtä, jota ei tarvinnut ollenkaan kiiruhtaa.
Väliin heidän täytyi hakata suurilla kirveillä saadakseen irti tukin, joka oli kääntynyt poikkipäin. Ja kun monta suurehkoa tukkia irtaantui samalla kertaa, niin oli nopeasti päästävä pois, sillä jos tukki veti jonkun mukanaan, niin silloin hän suistui kosken kuohuihin.