Istuimme henkeä pidättäen alhaalla joen äyräällä ja katselimme tarkasti koko ajan vanhahkoa miestä, jolla oli punaisenruskea paita.
Mitään järkähtämättömämpää ja turvallisempaa emme koskaan olleet nähneet. Hänen otteensa tuntui, koskaan hän ei erehtynyt. Jännitys kasvoi mikäli kasa irtaantui ja tukit läjittäin syöksyivät alas.
Huusimme jännityksestä siinä istuessamme. Jim oli aivan haltioissaan.
— En ole koska nähny sellaine — minä ihaile — ne ei pelkä kuolema — se oli aivan liki — ne kaikki olla tyyni — ah, miten minä ihaile! —
Mutta miss Lowell ei hiiskahtanutkaan — olisin halunnut tietää, pitikö hän noita, jotka kahlasivat jäisessä vedessä, kolmen metrin päässä kuolemasta, ihmisinä, kuten hänkin, istuessaan tuossa sinisessä crêpe de chine-hameessaan!
Äkkiä Jim kavahti pystyyn: — Minä anta heille raha — paljo raha — hän otti esille lompakkonsa ja kohotti siitä setelikimpun.
Mutta se oli minusta ihmeellistä. — Miksi tahdotte antaa heille rahaa? — sanoin minä; — eiväthän he ole pyytäneet mitään rahoja — he eivät varmaankaan tarvitse — en luule, että he pitäisivät siitä —
Jim tuijotti minuun pari sekuntia, hänen kauniit kasvonsa punehtuivat: — Anteksi paljo, — sanoi hän, — minä luule, minä teke mielellä — minä ei tunne ihmise täällä — ja hän pisti suuren setelikimpun takasin lompakkoonsa. Pitkän aikaa hän oli ääneti ja nolona.
— Mutta minä anta heille samppanja — eikö tosi, — hänen katseensa kirkastui jälleen.
Me kavahdimme pystyyn kaikkityyni. Heidän piti saada samppanjaa kaikkien neljän miehen, jotka olivat virrassa. Me huusimme ja hoilasimme, heilutimme samppanjapulloa ja huusimme halki virran pauhun: — Tulkaa maihin saamaan samppanjaa!