— Niin, silloin olisi kuolema edessä, — vastasi hän levollisesti.
Kiitos ja kunnia, he eivät tahtoneet maistaa kahta lasia enempää, ja sitten he jälleen kahlasivat jokeen —
Mutta nyt me olimme tulleet iloisiksi — me hyppelimme ja karkelimme rantaan ajautuneilla hirsillä ja virran kivillä, jotka olivat liukkaat ja vaahdosta kosteat.
Miss Lowell tahtoi myöskin olla mukana. Ah, — kuinka kömpelösti hän hyppikään! Hän kohotteli molempia käsivarsiaan ikäänkuin olisi tahtonut lentää, ja sitten kauhean kömpelö loikkaus!
Jim hyppi kuin västäräkki — me nauroimme niin että sen eroitti putouksenkin pauhusta — huusimme toisillemme ja koetimme pysyä tasapainossa kivillä.
Äkkiä miss Lowell kirkaisi. Hänen jalkansa oli tarttunut kahden kiven väliin. Eikä ollut mitään mahdollisuutta saada sitä irti.
Ei, hän oli liian kömpelö sellaiseen. Me vedimme ja kiskoimme häntä, ja hän kirkui ja valitti englanniksi. Vihdoin me saimme hänen jalkansa kengästä, ja vihdoin pääsi vapaaksi kapea, sinisilkkisukkainen jalka.
Mutta olettekos kuulleet kummempaa, silloin hän ei saattanutkaan seisoa jalallaan. Hauska tilanne sekä hänelle että meille — joka puolelta monen tunnin matka ihmisten ilmoille. Meillähän oli kaikeksi onneksi ratsuhevonen, mutta sittenkin.
Jalka turposi kauheasti, hän heittäytyi pitkin pituuttaan heinikkoon ja nyyhkytti.
Niin ikävä kuin hän oli kaiken aikaa ollutkin, säälitti hän kuitenkin minua kauheasti levätessään maassa koristeltuna ja itkettyneenä.