Vaikkakin minä olin tuntevinani Jimin niin hyvin, niin minulla oli kuitenkin melkoinen joukko asioita kyseltävänä. En tiedä, kuinka asianlaita on, mutta kun ihmiset menevät kihloihin, niin he ovat kuin olisivat uusia.
— Nyt minä olen elänyt seitsemäntoista vuotta, — sanoi Dorthe, — ja
Jimiä olen tavannut seitsemäntoista kertaa —
— Paljoa useammin, — keskeytin minä.
— En, minä olen laskenut, — sanoi Dorthe jälleen, — ja ne seitsemäntoista kertaa ovat enempi kuin kaikki seitsemäntoista vuotta yhteensä.
Voi, miten ihmeellistä! Niin ihmeellisen merkillistä mahtaa olla kihloissa oleminen — melkein sellaista, että tuskin saattaisi elää.
Taivas oli pilvistä harmaa, ja usva peitti seuraavana päivänä laaksot — se liiteli pieninä kuontaloina sinisillä tuntureilla.
Aaste-tuvassa oli tullut hieman alakuloista — sehän oli vain vanha, harmaa mökki etäällä syrjäseudussa.
Ei kannattanut enää vähääkään pestä pöytiä ja penkkejä ja saada niitä häikäisevän valkoisiksi. Eikä koristaa takkaa koivunoksilla.
Uh, itse asiassahan me olimme hyvin yksinäisiä täällä mökissä. Ei ollut kulunut edes päivääkään Jimin matkustamisesta — mutta oli niin autiota, oli kuin meillä ei enää olisi ollut mitään odotettavaa.
— Entä Finn? — sanoi Dorthe äkkiä; — olihan puhe, että hän tulisi tänne kolmen viikon kuluttua.