Pyhimysten nimessä, kuka siellä saattoi olla? Muutamia hetkiä kului, me pukeuduimme nopeasti.
Entä jos siellä oli joku kulkuri.
— Ha lia ha — ha lia ha, — kuului laulua ovenraosta.
— Se on Jim, — huusimme me kaikki ja hyökkäsimme ulos.
Siinä hän seisoi kynnyskivellä ilmi elävänä ruskeassa puvussaan. Ajatelkaapa, hän ja Dorthe syöksyivät suoraa päätä toistensa syliin, vaikka me olimme näkemässä!
— Mutta mitä, oletteko täällä — mutta kertokaa — miten ihmeessä —
Ja Jim nauroi säteilevänä: — Minä hyvin viekas — ja hyvin iloinen nyt — me ole hotellissa — laaksossa — etäällä alhaalla, miss Lowell ei siedä jalka vuoksi aja enempä — minä ei sano mitä — ei yhtä sana — mutta otta hevonen ja aja tänne — ja olla Aaste-tupa kaksi tunti — ja mennä pois jälle — eikä kuka aavista, missä minä ollut — ha haa — minä hyvin iloine —
— Ettekö aio kertoa olleenne täällä?
Hän asetti etusormensa suunsa eteen: — Oi, en — minu suu hyvi kiinni — nyt me pitä hyvi hauska hetki, sitte minä lähte —
Oli hirveän hauskaa. Me sytytimme suuren valkean takkaan, niin että se loisti kauas pimeään yöhön. Sillä sumu oli ohentunut, sininen harso verhosi tunturit, sinervä usva kattoi laaksot, mutta kaukana lounaassa kohosi metsän reunasta täysi punainen kuu harmaankelmeällä taivaalla.