Minusta Finn Bolt ei ollut vähääkään hauska, mutta oli hyvä, että hän tuli; olihan se kuitenkin vaihtelua.
Hänellä ei muuten ole koskaan mitään lepoa. Aina hänen luisevien, kesakkoisten käsiensä pitää näperrellä jotakin — aina hänellä on jotakin tekemistä. Ei tulisi esimerkiksi milloinkaan kysymykseen, että Finn lepäisi viisi minuuttia vihreällä rinteellä tuijottaen siniselle taivaalle tai istuisi hiljaa kahta minuuttia ja katselisi laaksoon ja olisi hieman surumielinen.
Ei, kaukana siitä, sellainen hän ei ole.
Niinpä hän oli tuskin ehtinyt saada laukkua seljästään ennenkuin jo tahtoi tahkota veitsiä. Hän oli näet ohimennen nähnyt vanhan tahkon navetan seinämällä, korkeiksi kasvaneiden viholaisten keskellä.
Nytpä siis kaikki oli tahkottava. Hän tahkosi minun koruompelusakseni aivan naskaliksi — ehdittyään olla ainoastaan kaksikymmentä minuuttia Aaste-tuvassa. Minä en sanonut hänelle saksista yhtään pahaa sanaa, mutta se tahkoaminen tuottaa minulle haittaa joka kerta kun niitä käytän. Meidän pöytäveitsemme — meillä oli niitä neljä — hän myöskin tahkosi, niin että saattaisimme niillä murhata kenet hyvänsä. Lopuksi hän oli melkein loukkaantunut siitä, ettei meillä enää ollut mitään tahkotuttamista — hän seisoi navetan seinää vasten ja huusi: — Kun teillä kerran on niin erinomaisen hyvä tilaisuus tahkotuttaa, niin on teidän sitä käytettävä —
Sitten hän oli Aaste-tuvan katolla ja heitti alas turvetta, kiviä ja rojua, niin että korvissamme suhisi!
— Täällä tarvitaan järjestävää kättä! — huusi hän katolta.
Aaste-tuvan päädyssä oli luukku; luonnollisesti Finn luukkuun sitä tarkastamaan. — Olisi sääli ottaa Matilta kaikki se komeus, jota hän nauttii navetan ylisillä, — huusi hän; — minä voin erinomaisen hyvin olla täällä yötä. — Hän asetti navetanportaat luukun eteen ja kantoi sinne pari tukevaa heinärukoa. Siellä hän aikoi nukkua.
— Mutta kertokaa minulle, — sanoi hän saatuaan heinät kaikella kunnialla ullakolle, — miten ihmeessä olette saattaneet kestää täällä kokonaista kolme viikkoa yhtämittaa —
— Ah, täällä on ollut niin ihanaa, — sanoin minä.