Sanalla sanoen — juteltiin kauheasti puoleen ja toiseen — äiti meni rouva Boltin luokse, ja rouva Bolt rouva Jehningenin luokse, ja niin juttua kesti kestämistään!
Lopuksi asia ratkaistiin. Me saimme joka tapauksessa luvan. Hurjan iloisia me olimme kaikki kolme.
Ja sitten alkoivat varustukset. Kaikki äidit tahtoivat, että meidän piti ottaa joukko tavaroita mukaamme — makuuvaatteita, keittoastioita ja ruokaa.
Me pyysimme päästä melkoista vähemmällä. Rakkaat ystävät — mehän saatamme maata oljilla — ja munia ja maitoa siellä kait oli yllin kyllin!
Mutta ikkunanverhot me otimme mukaamme ja kirjattuja pikku liinoja ja kukkalaseja — koko tuvan piti tuoksua vanamoille!
II.
Asemalla me olimme saaneet pienen vaaleanruskean ja pienen kellertävän hevosen kyytirattaineen. Niihin me kasasimme kaikki matkatavaramme, arkkumme, laatikkomme ja tyynymme; meidän piti istua kaiken kukkurana — ja lisänä oli vielä kaksi kookasta kyytimiestä.
Dorthe teki muutamia pieniä vastaväitteitä, kun hänen piti nousta kuormaan. Toinen kyytimiehistä nosti hänet ylös — näin hänen pitävän kiinni matkakorin rivasta — ikäänkuin siitä olisi ollut apua. Mutta hän ei sanonut kuitenkaan mitään.
Susanna ja Dorthe istuivat ensimäisillä rattailla vaaleanruskea edessään, minulla oli voikko ja suurempi kuorma. Miehet astelivat vieressä toinen käsi kuormassa ja toinen ohjaksissa.
Suloinen ilma — hopeankirkas ja vilpoisa.