— Mutta minä ajattelin sitä aina, — sanoi Susanna ja puristi yhteen suupieliään.
Mutta silloin Dorthe ei voinut enää itseään hillitä. Hän painoi pienet, ruskeat kätensä kasvoilleen ja nyyhkytti: — Oi, sanokaapa mitä tahdotte — aivan mitä tahdotte — minä uskon Jimiin, minä odotan Jimiä —
— Hän ei ikinä palaa, — sanoi Finn ja löi nyrkkinsä nurmeen, jolla istui — englantilaiseen armeijaan kuuluva upseeri, joka jää Intiaan viideksi vuodeksi — ja hän palaisi tänne sinun luoksesi, jonka hän on tavannut täällä Aaste-tuvassa — hah haa! — Hän kieri maassa nauraen.
— Minä lupasin odottaa, — nyyhkytti Dorthe.
— "Mä kyllä ootan, kun lupasin sen", — lausui Finn ivallisesti — niin, jos tahdot tuhota elämäsi, niin kulje sinä vain odottaen — mutta tuossa tulee Maailman Matti, — jatkoi hän, — hänhän saattaa toisten puutteessa olla terveen järjen edustajana —
Ennenkuin me ehdimme estää, sanoi Finn:
— Kuuleppa, Maailman Matti — tämä pieni tytön tyllerö on mennyt kihloihin sen englantilaisen kanssa, joka asui täällä jossakin — hän on matkustanut Intiaan — mutta viiden vuoden kuluttua hän palaa sydänkäpyään noutamaan — niin hän on sanonut — uskotko sinä hänen tulevan jälleen — sano suoraan, hyvä herra.
Maailman Matti sylkeä läiskähytti ensin pitkän ja ruskean suihkun, sitten hän nauroi koko ryppynaamallaan:
— No, sitähän minnäi, jotta yks' teistä se ol' sen henttu — mut jos sanon suoraa sen mitä meinoon, se ei tule millonkaa takasi — ei, niillä on liijan paljo rahhaa, tuollaisilla, ei ne piittoo muutamista kolikoista.
— Näin puhui Zarathustra — kuuntele hänen sanojaan, — lausui Finn.