— Sehän on vain hauskaa, että se on niin ylhäällä, — sanoin minä, — sitähän me juuri tahdoimmekin.
— Niin, mutta — epäröi Dorthe kuormalta.
Edessämme oli leveä viertotie tienviittoineen. Siitä aukeni laaja näköala yli laakson.
Suuria, punaisiksi maalattuja taloja metsäisten tunturien varjossa. Riippakoivujen pitkät oksat kaareutuivat maantien yli, ja alhaalla laaksossa vieri virta muodostaen pieniä kohisevia koskia, joissa oli vihreänkirkas vesi.
Se oli suloista — suloista!
Yht'äkkiä me käännyimme jyrkästi kapealle syrjätielle.
— Onko meidän mentävä tätä tietä? — kysyimme kaikki kolme.
— Tästähän sitä pittää männä, jos miel' piästä Aaste-tuppaa.
Siinä oli oikeastaan mitä kaunein tie, syvine pyöränjälkineen ja suurine, pitkulaisine kivineen, jotka kohosivat keskeltä tietä kuin pienet tunturit. Molemmin puolin oli tuuheaa pikku kuusikkoa. Jollemme pitäneet varaamme, niin kuusenoksat huiskivat meitä kasvoihin.
Tie vei ylös, lakkaamatta ylös. Siellä täällä pieni kurkistusaukko laaksoon, sitten metsä jälleen sulki kaiken. Me olimme olleet yötä kahta asemaa alempana olevassa hotellissa, ehtiäksemme joltisenkin hyvissä ajoin Aaste-tupaan. Aurinko oli vielä korkealla.