Yhä kauniimpaa oli, mitä kauemmaksi tulimme.
Tuossa oli vanamo! Kaikki mättäät täynnä niin kauaksi kuin silmä kantoi.
Ja metsätähtiä vihreässä, kosteassa sammaleessa. Aurinko paistoi pitkinä juomuina — miten ihanasti metsä täällä tuoksuikaan.
Ei, sitten me tahdoimme pois rattailta. Dorthe oli nostettava alas, hän ei uskaltanut hypätä.
Me poimimme vanamoja ja metsätähtiä ja katsoimme suoraan vasten voimakasta, väreilevää päivänpaistetta. Tahdoimme tulla kauhean ruskeiksi —
— Ja tätä niiden täytyi kotona niin paljon harkita, ennenkuin me saimme luvan, — sanoin minä. — Sepä on vasta oikein hullunkurista!
Aurinko paistoi. Me joimme kourastamme tunturipurojen vettä.
Hevoset olivat hyvän matkaa edellä. Me emme kuulleet emmekä nähneet enää niitä.
Se olikin aivan samantekevä — suloisempaa jalkamatkaa emme olisi voineet saada.
Ylöspäin, ylöspäin! Vielä enemmän vanamoita. Siellä oli myöskin mustikanraakaleita! Polku kapeni ja jyrkkeni.