Päivä paahtoi helteisenä metsän harvetessa.
Mutta minkä kumman vuoksi miehet jättivät meidät — vihdoin meitä kaikkia kolmea rupesi väsyttämään. Me kuljimme kulkemistamme. Ei mitään hevosia eikä miehiä.
— Ohoi, ohoi! — me huhusimme ylämäkeä.
Linnut lensivät ylös, ne visersivät ja raksuttivat hieman päivänpaisteessa, sitten kaikki oli jälleen hiljaista kuivassa päivänpaahteisessa kuusentuoksussa.
Hiki valui otsiltamme. — Hävytöntä jättää tuolla tavalla, — sanoi
Susanna; — hävyttömiä miehenlurjuksia.
No vihdoinkin! Tuossa olivat ajopelimme, miehet loikoivat tien vieressä polttaen piippunysiään.
Rattaille nousimme jälleen, mutta uupuneina päivänpaahteesta me emme hyvään aikaan jaksaneet puhua emmekä huutaa toisillemme.
— Onko Aaste-tupaan vielä pitkä matka? — kysyin minä.
— Taijetaa olla puoltiessä —
— Siunaa ja varjele, niin etäällä! Mutta olihan vain hirveän hauskaa, että se oli niin korkealla.