Ajoimme, ja ajoimme ajamistamme. Kurkistusaukot, joista näkyi seudun yli, suurenivat suurenemistaan, ja näköala yhä avartui ja syveni.
— Tässä tahdon laskeutua rattailta, — huusi Dorthe; — en uskalla ajaa tämän kuilun ohi.
— Eihän se oo mittää — sanoivat miehet, — pahempi siellä ylläällä tulloo —
Mutta Dorthe oli jo ilman apua hypännyt kuormalta.
— Odottakaa — älkää millään muotoa ajako, — huudahti hän.
Hän ei tahtonut istua kuormalla, eikä hän tahtonut, että mekään ajaisimme.
Miehet sylkäisivät kuiluun ja jatkoivat ajoaan.
Dorthe tuli kauhistunein kasvoin varovaisesti perässä.
Rattaille hän nousi jälleen, ja niinpä lähdettiin taas.
Tuli taas äkkijyrkkä, syvyyksiin syöksyvä rinne, Dorthe jälleen maahan, mutta Susanna saarnasi, miten tyhmää oli laittaa tiet tuolla tavalla.