Ennenkuin Dorthe oli ehtinyt jälleen rattaille, tuli vieläkin pahempi rotko; me ajoimme korkeimpain mastopuiden huippujen tasalla tietä, joka mahdollisesti oli kahta tuumaa leveämpi kuin rattaat. Toisella puolella pystysuora tunturiseinämä ja toisella koski, joka kuilun pohjassa kumeana kohisi.
Uh, miten ilkeätä!
— Tässä suatta kaikki nousta pois, — sanoivat ajomiehet.
Dorthe tarrautui lujasti pystysuoraan tunturiseinämään, kasvoissaan ilme, joka oli kauhusta aivan vääristynyt — toisen miehen täytyi palata noutamaan häntä.
— Voi, kuinka kauheata! — huudahti hän, — käännymmekö takaisin?
— Sehän olisi yhtä mieletöntä, — sanoin minä; — kyytimies sanoo, että pahin on nyt ohi.
— On kamalaa, että on tällaisia teitä, — sanoi Susanna.
Luonnollisesti pääsimme onnellisesti ohi. Pitkän, ja pitkääkin pitemmän ajan jälkeen, kuten saduissa sanotaan, olimme vihdoinkin saapuneet metsästä pienelle, vihreälle niitylle.
— Armias taivas, mikä näköala! Lumihuippuja ja sinertäviä tuntureita toistensa ja jälleen toistensa takana, ja metsää mihin vain silmänsä käänsi!
— Niin, nyt sitä ollaa perillä, — sanoivat miehet.