Me puhuimme yhteen ääneen, tarkastelimme mökkiä ylt'ympariinsä ja katselimme kaikkea. Sen vieritse pulpahteli mitä viehättävin puro, teräksenkirkas ja jääkylmä, pienen pienine koskineen — siellä kasvoi jonkinlaisia kelmeänpunaisia, huojuvia kukkia. Metsä humisi hyvin hiljaa, ja humina tuli jostakin kaukaa, kasvaen, laajeten —
— Lopultakin täällä on kaunista, — sanoin minä — juuri tällaista me halusimmekin —
Sitten tuli toinen kyytimies.
— Jos lähettä kulukemaa tuota aitoviertä ja määttä sitä myöten aivan alas, niin piäsettä pappilaa kahenkymmenen minuutin perästä.
Hui, hai! Jos pappilassa oltiin kahdenkymmenen minuutin kuluttua, niin eipä mitään hätää.
Juoksimme kaikin katsomaan polkua.
— Kuulkaapa nyt, sitten me jäämme tänne! — sanoin minä.
— Niin, saatammehan koettaa — sanoi Susanna.
— Onko tässä metsässä vihaisia härkiä? — kysyi Dorthe viitaten alhaalle.
— Tokkopa nuo laskenoot vihasii härkii tänne, — sanoi toinen kyytimies.