— Niillä on vihanen sonni tuolla Alatalossa, mut eihän ne sitä vuorille piästä, — lisäsi toinen.
Joutavia, kaksikymmentä minuuttia! Jos juoksimme, olimme alhaalla kenties kymmenessä! Ei silti, että siitä paikasta olisimme nähneet hiventäkään pappilasta.
— Se on allaalla, tuolla puolella, — selitti kyytimies.
— No hyvästi sitte ja onnee vuan —
Kumpikin nousi rattailleen — hypähdys — ja sitten sitä mentiin — he katosivat pian metsän peittoon.
Siinä me seisoimme jäljellä — nyt oli arpa heitetty.
Mutta kahdenkymmenen minuutin kuluttuahan me saatoimme olla pappilassa!
Menimme polulle tuijottaen pappilaan päin, kaikki kolme.
— Jos meidän mieli olla täällä yötä, niin meidän on puhdistettava ja pestävä koko tupa; on niin paha haju, — sanoin minä.
Ja sitten pesu alkoi. En kykene kuvaamaan, miten me hankasimme! Vihdoin koko tupa lainehti pelkkänä vetenä. Dorthe sai kantaa ämpärin toisensa jälkeen. Peseminen ei ollut varsin hauskaa.