Dorthe ja Susanna väsyivät vihdoin siinä määrin, että painautuivat penkerelle ja oikaisivat käsivartensa pelkästä uupumuksesta. Vihdoin minäkin olin pitkänäni. Luonnollisesti meillä oli rajattoman nälkä, mutta kukaan ei jaksanut valmistaa ruokaa eikä teetäkään. Sitten söimme voileipää ja joimme vettä jääkylmästä purosta. Rahtuakaan enempää emme syöneet.
Pestessämme ja syödessämme emme olleet katsoneet aurinkoa. Äkkiä siitä näkyi ainoastaan loistava reuna tunturien takaa lännestä. Hetkisen kuluttua se oli hävinnyt.
Äkkiä tuli niin kolakkaa. Metsä pimeni — sitä syvä-äänisemmäksi tuli sen suhina — huu, ei, menkäämme sisälle —
Mutta siellä oli kaiken pesumme jälkeen likomärkää. Ylemmästä sängystä tippui vesi alempaan. Lattialla olisi melkein saattanut uida — sisällä oli raaka haju, ja olo oli epämieluisaa.
— Täällä meidän on tänä yönä mahdoton nukkua — sanoi Susanna.
— Aivan mahdoton —
— Mutta emmehän voi ulkonakaan nukkua, — sanoi Dorthe surkeana.
— Oli todellakin tyhmää, että pesimme tuvan tänä iltana, — sanoin minä; — saamme mennä navettaan —
— Navettaan nukkumaan, — valitti Dorthe.
Kiiruhdimme metsänliepeessä olevaan pieneen hökkeliin. Ovi oli raollaan; vastassa kauhean likainen ja väkevä navetanhaju.