Tuiki mahdotonta olla siellä.
Aivan oven editse veivät yliselle tikapuut, joissa oli viisi, kuusi puolaa. Kapusin sinne. Se oli puoli pimeä, ikkunaton huone. Siellä ei ollut mitään muuta valoa kuin mikä tuli luukusta, josta olin noussut sisälle.
— Saamme nukkua täällä, — huusin minä alas.
— Oletko hullu? — kuului alhaalta kaksiääninen kuoro.
Hapuilin ylhäällä sinne tänne. — Täällä on hieman heiniäkin — on paras paneutua tänne nukkumaan —
— Miten julmaa tämä on! — kuulin Dorthen äänen alhaalta.
— Lähdemme huomenna! — kuulin Susannan sanovan.
— Mehän olemme täällä aivan yksin, — valitti Dorthe; kuulin, ettei itku ollut kaukana.
Se oli kauheaa, mutta mitäpä itku auttoi.
Laskeuduin jälleen alas. — Saamme kukin ottaa tyynymme ja huopamme ja ruveta nukkumaan, — sanoin minä tekeytyen ylen uljaaksi.