— Mutta emmehän voi sulkea oveakaan, — sanoi Dorthe vielä surkeampana.
— Ja miten täällä haisee, — sanoi Susanna.
Ulkona oli vieläkin kolkompaa — siellä tuuli, ja tunturimetsän tumma rinne lainehti kuin myrskyävä meri —
Kiiruhdimme sisälle, saimme kukin käsiimme huopamme ja tyynymme ja riensimme jälleen hökkeliin — kasasimme pimeässä heiniä kokoon ja painauduimme tiiviisti toisiimme.
Riisuutuminen ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään. Me vain kuiskailimme; oli kuin olisi ollut kamalaa puhua ääneensä.
Levättyämme hetkisen sanoi Dorthe: — Entä jos joku nousee portaita —
Se oli peloittava ajatus. Lepäsin sanaakaan sanomatta hetkisen, sitten nousin äkkiä. — Vedän ylös tikapuut, — sanoin.
Kavahdimme pystyyn kaikki kolme ja kiskoimme ne sisälle. Se ei ollut helppoa, mutta ylös saimme ne lopuksi kuitenkin.
Millaisen helpoituksen se tuottikaan! Nyt ei kissakaan olisi luoksemme päässyt.
— Minun on niin paha levätä, — sanoi Susanna.