— Kuulitko tuota ääntä? — kuiskasi Dorthe. Me kuuntelimme kaikki kolme.
Ei, minä kuulin ainoastaan tuulen suhinaa.
— On kuin joku huokaisi, — kuiskasi Dorthe jälleen — ettekö kuule — aivan seinän takaa — aivan altamme.
— Se on tuuli, — sanoin minä — lepää hiljaa.
Se oli ihmeellisin yö mitä olen viettänyt. Väkevä metsäilma, tuoreen mullan ja valkoisen sammalen tuoksu virtasi avoimesta luukusta, tuuli vinkui harvasta katosta — ja ylhäällä olevasta raosta minä näin suuren, kirkkaan tähden.
Oli kauheata levätä siellä. Mutta samalla myöskin niin erikoista, niin jännittävää. En olisi tahtonut olla sitä vailla.
Uuu, miten tuuli ulvahteli —
III.
Kavahdin pystyyn. Missä olin?
Laulurastas — siu — siu — siu — liverteli aivan pääni yläpuolella — — toinen vastasi syvemmällä äänellä — ja tuolla taas oli yksi — siuu — siuu —