Dorthe ei tahtonut tulla mukaan, vaan seisoi kauan paikoillaan tuijottaen kauhistuneena ylös. Susanna ja minä lähestyimme varovasti.
— Taivas varjelkoon, sehän on palava sikarinpätkä, — huudahdin.
Sikari, palava sikari! Silloinhan täällä täytyi olla jotakin miesväkeä lähistöllä.
Sillä oli myöskin kauhean hieno tuoksu. Mutta tuli oli jo tarttunut männynneulasiin, ja hetkisen kuluttua siitä olisi virinnyt oikea kulovalkea.
Tallasimme ja sammutimme sen ja vaivuimme mietteisiin tämän ihmeellisen tapauksen johdosta, että keskellä yksinäistä metsää oli palava sikari.
Jos tuo salaperäinen mies olisi kulkenut tietä, jota olimme tulleet, niin olisimmehan tavanneet hänet.
— Käännymmekö takaisin? — sanoi Dorthe.
— Emme käännykään, — sanoimme sekä Susanna että minä.
Ylös päin vei matkamme jälleen. Mutta äkkiä näin kaksi kengänanturaa pienellä pengermällä. Ne olivat hiljaa, liikkumatta. Kengät olivat ruskeat, komeat. Jatkoimme sanaakaan sanomatta hiljaa kulkuamme.
Tultuamme pengermän korkeudelle, näimme vaaleat sukat ja polvihousut — siinä loikoi mustikanvarsissa nuori, valkopukuinen herra kädet niskan alla, olkihattu otsalla, mutta hatunlieren alta loisti meitä vastaan kapeat silmäraot.