— Tuossa lepää valkopukuinen herra, emme ole näkevinämmekään, — kuiskasin minä.
— Uh, kääntykäämme takaisin, hän on varmaankin hullu, — kuiskasi
Dorthe.
— Se ei käy päinsä, — kuiskasin minä vastaan.
Astuimme edelleen pari askelta. Samassa mustikanvarsissa loikova herra kavahti pystyyn ja otti päästään hattunsa:
— I beg your pardon —
Taivas, se oli englantilainen! Nuori hän oli myöskin ja melkein miellyttävä. Musta sileä tukka, pähkinänruskeat, keltaiselle vivahtavat silmät — hän hymyili —
Jäimme kaikki seisomaan kuin naulitut. Hän lateli koko joukon sanoja — ymmärsin noin kolmannen osan, vaikkakin olin keskikoulututkinnossa saanut englannissa "tyydyttävän". Toisetkaan eivät paljoa käsittäneet, sen kyllä huomasin.
Hän katsoi meihin kysyen, me emme sanoneet mitään — silloin hän hymyili vielä enemmän.
— Minä puhu hyvin vähä norja —
— Ja me hyvin vähän englantia, — sanoin minä.