— Minä myös asu tupa tuolla ylhäl — ja isä ja minä pyytä paljo lohi —
— Missä siellä? — kysyi Dorthe.
— Vähä tätä tietä —
— Eikö teistä ole hauska asua tuvassa? — kysyin minä.
— Ei — minu kauhea ikävä — mutta ei nyt enä — hän hymyili jälleen.
Mitäpä enää olisimme saattaneet sanoa tahi tehdä. Hän ei näyttänyt aikovan mennä matkoihinsa, eikä meilläkään luonnollisesti ollut halua lähteä.
— Me kai jatkamme matkaamme, — sanoin minä vihdoin — sillä niin kai minun oli sanottava, arvelin minä.
— Saako minä tulla teidän muka — minu täyty saada tulla teidän muka — minu kauhe ikävä.
— Tiedätkö kenen näköinen hän on? — kuiskasi Susanna; — kreivi
Danilon —
— Juuri niin, — kuiskasin minä vastaan — ihme, että on eläviäkin sellaisia ihmisiä.