— Me aiomme mennä näköalaa katsomaan, — sanoi Dorthe hymyillen.
— Minä seura kaikkeen, — sanoi hän.
Sitten me kuljimme edelleen. Mitä perinpohjaisin seikkailu, näettekös, tahi uni!
— Nyt Jim olla taas hyvä onni, — sanoi hän nauraen ja löi rintaansa; — minä aina olla hyvä onni — kaikessa —
— Hah, hah, haa — me nauroimme kaikki kolme. Mutta me emme sanoneet, että meillä oli ollut onni.
— Eikö metsä ole ihana? — sanoi Susanna hänelle.
— Mutta ei yksin — nyt se olla hyvin ihana — näin ihana ei pitkä aika —
Silloin me jälleen nauroimme.
— Oletteko ollut kauan täällä? — sanoi Dorthe.
— Ikuisesti — viisi — ei, kuusi päivä. — Oh, miten nuo pähkinänruskeat, keltaiset silmät hymyilivät!