Me kuljimme luonnollisesti harhaan, emmehän tunteneet tietä — emmekähän me sitä niin paljoa tarkanneetkaan. Emme löytäneet mitään näköalapaikkaa.
— Mutta kuinka löydämme jälleen tupamme? — sanoi Susanna äkkiä.
— Minä tule muka, — lupasi hän. Aivan varmana siitä, että me empimättä löytäisimme, jos hän vain tulisi mukaan.
— Minä kulke hyvin mielellä koko päivän teidä kera, — sanoi hän jälleen.
Niin, niinpä muuten mekin. Mutta meidänhän täytyi takaisin kotiin.
— Me laitamme päivällistä, — sanoin minä.
— Minä oike hyvin paista pihvi, — sanoi hän, — ja hyvä putinki osa laitta — minä seura teitä laitta putinki.
Ah — mistäpä me laittaisimme vanukasta! Meillä piti olla lihapallero-säilykkeitä, ei hituistakaan muuta. Hän tahtoi välttämättä seurata meitä takaisin.
— Voitteko sitten olla poissa isänne luota, — sanoin minä, — eikö hän tule teistä levottomaksi?
— Minu isä ajattele vain lohi, — sanoi hän ja hymyili niin säteilevästi. — Minun isä seiso koko päivä, — (hän matki vanhaa, jäykkää herraa, joka seisoo liikkumatonna onkivapa kädessään) — hän ei ajattele nyt minu — vasta kuin ilta tule.