Svartlie, missä vanha mr. Burns oli vuokrannut joen kalastusvedeksi, oli omituinen, autiomainen paikka. Se oli tunnin matkan päässä tahi etäämpänä Aaste-tuvasta. Ensin rinnettä ylös ja sitten jälleen alas toiselle puolelle, missä virta vaahtosi pikku koskina, jääkylmänä ja mustana. Väliin se vieri ahtaissa solissa pystysuorien tunturiseinämien lomitse — se näytti aivan kamalalta. Metsä oli äsken hakattu, vain tuoreet, valkoiset juurenkaunot olivat jääneet jäljelle paljaina törröttämään.
Ei ollut ollenkaan ihme, että Jim Burns mieluummin halusi olla meidän luonamme Aaste-tuvassa, joka kohosi niin valoisana ja vapaana laakson yläpuolella.
Sydämemme jyskytti, kun meidän piti mennä vieraisille mr. Burnsin luokse. Susanna oli muuten aamullakin ollut ilkeä Dorthelle.
— Otatko todellakin päällesi kauneimman hameesi, mikä sinulla on? — sanoi hän toiselle.
Pikku Dorthe katsoi häneen ruskeilla samettisilmillään:
— Otan, sillä kaikki sanovat, että tämä tummanpunainen soveltuu minulle paraiten.
— Ja sen sinä tahdot turmella metsässä, tuollaisella retkellä — sanoi
Susanna jälleen.
— En ole koskaan ennen ollut puolisella englantilaisen luona, — sanoi
Dorthe, — siksi tahdon mielelläni olla hieno.
— Hui hai — sanoi Susanna — siihen tarkoitukseen pitäisin itseäni ja hamettani liian hyvinä.
Luonnollisesti oli Dorthella joka tapauksessa päällään tummanpunainen — Susannalla ja minulla oli valkoiset hameet — me olimme kauhean hienoja kaikkityyni.