Susanna ja Dorthe vaikenivat kokonaan, vihdoin minäkään en sanonut mitään. Pelkästä hienoudesta söimme myöskin hyvin vähän — enkä minä luule senkään tehneen mitään vaikutusta, että me olimme koristaneet itsemme niin ihastuttaviksi.
Vihdoin ateria päättyi. Me kiitimme ruuasta, mutta vanha herra oli aivan jäykkä eikä sanonut mitään. Ja ulos me siirryimme samalla tavalla: Susanna ja ukko edellä, Dorthe ja minä ja Jim jäljessä.
Onneksi vanhus meni matkoihinsa lepäämään.
Äkkiä Jim tuli jälleen kaltaisekseen, käski Butlerin tuoda kaksi lepotuolia lisää, ja sitten hän saattoi meidät tuoleihimme, asettaen vaipan kunkin ylle. Ajatelkaapa, vaippa kesälämpimässä!
No niin, siinä me lepäsimme.
Jim lepäsi neljännessä tuolissa ja kujeili tapansa mukaan.
— Onko teidän isänne mielestä kummallista, että me asumme tuvassa yksin?
— Ei paljo kummalli — ei ollenkaan paljo kummalli —
— Niin, mutta vähän —
— Ei, ei — hän ei vaan siihen tottunut —