Me innostimme häntä jälleen.
— Miten kauvan työ outta tiällä? — kysyi hän vihdoin pitkän ja syvän miettimisen jälkeen, samalla kun tupakkamälli vaelsi poskelta toiselle.
— No, sitä ei ole vielä niin päätetty, Maailman Matti.
— Vai ei oo — no hyvästi sitte —
Seurasimme häntä aidalle asti ja näimme hänen kaikella kunnialla vaeltavan polkuaan. Kas, kun hän tosiaankin läksi!
— Saattepa nähdä ja kuulla, että hän tulee takaisin, — sanoi Susanna.
Dorthe ja minä emme ollenkaan uskoneet hänen palaavan.
Nyt saatoimme siis kertoa Jimille, että Matti oli lähtenyt. Oli melkein sääli Mattia, joka mennä köntysti selkä kyyryssä ja huonossa asussa; hän muistutti vanhaa, lahonutta puunkantoa, joka on saanut jalat.
Oli polttavan kuumaa, ilma mäen rinteellä väreili lämmöstä; alempana aidan luona oli hieman puna-apilasta, muutoin Aaste-tuvan ympärillä oli enimmäkseen voikukkia ja päivänkakkaroita.
Istuimme varjossa metsänrinteellä. Susanna ompeli loppumatonta koruompelustaan, Dorthe tuijotti taivaan pilviin ja minä loioin vatsallani katsellen ahomataroita. Puhelimme vaihteen vuoksi Jimistä.