Mutta Jim lepäili molemmat kyynärpäät maassa ja pää kyynärvarsien nojassa tuijottaen ainoastaan Dortheen. Ja tyttö ei luonut katsettakaan vihreään, loistavaan laaksoon, vaan ainoastaan Jimin kullanruskeihin silmiin.
— Millainen maa teillä onkaan! — sanoi vanha herra Burns viitaten kädellään.
Ensi kerran elämässäni minä ajattelin, että tämä maa oli myöskin minun — ja se oli Susannan — ja se oli Dorthen — jotakin liikahteli aivan sananmukaisesti rinnassani — tämä ihana maa oli meidän. Miten ylpeä minä olinkaan Norjasta — rakastaisin sitä kuolemaan asti —
Mr. Burns ja Jim olivat menneet. Vanha, jäykkä herra seisoi liikkumatonna ja sanoi ilmettäkään muuttamatta: — Te tulette milloin tahdotte ja olette niin kauan kuin haluatte —
Ja heidän mennessään pois Jim kääntyi monta kertaa taakseen ja heilutti kädellään ennenkuin metsä peitti heidät molemmat.
Siinä me seisoimme katsellen toisiamme.
— Miten kauhean ystävällistä, — huudahti Dorthe.
— Niin, siitä tulee elämys, — sanoi Susanna.
— Minulla puolestani ei ole halua asua Svartliessa.
— Oletko hullu, miksi ei? — kysyin minä.