— Ajatelkaapa vaan, kuinka vapaat me olemme täällä — ja ajatelkaa, että Butler olisi syödessämme aina seisomassa tuolimme takana — ja täällä me saatamme istua kynnyskivellä aamuauringossa ja kaataa kahvia teevadille ja puhaltaa sitä — ja me saatamme kulkea paljain jaloin — ja harjata hampaamme ulkona seinävierellä — luuletteko, että saatamme tehdä niin Svartliessa?
— Siellä tuntisi itsensä niin aristokraattiseksi, — sanoi Susanna, — ja se olisi niin miellyttävää —
— Minun mielestäni ei olisi ollenkaan hauskaa loikoa tuolissa vaippa yllään tahi syödä perunoita hopeavadista, — sanoin minä; — sitäpaitsi ei Jim ollut siellä ollenkaan samanlainen kuin hän on täällä, se teidän on myönnettävä.
— Niin, mutta toisenlaista on, kun on siellä joka päivä, — sanoi
Susanna.
— Niin, — sanoi Dorthe säteilevin silmin.
— Minä nyt en luule ollenkaan, että isä ja äiti pitäisivät siitä; joka tapauksessa täytyy meidän kirjoittaa ja kysyä —
— Hui, hai, — sanoi Susanna, — sen me ymmärrämme paraiten — sillä mehän tunnemme mr. Burnsin ja Jimin, mutta he eivät tunne.
— Nythän meistä kukaan ei enää pelkää olla täällä yksin, — sanoin minä.
Ei, se oli totta. Me sovimme, että ajattelemme asiaa pari päivää. Huomennahan Jim tulisi jälleen, ja silloin saisimme puhua yksin hänen kanssaan.
En voinut sovittautua siihen, että meidän pitäisi muuttaa viehättävästä Aaste-tuvasta. En saanut unta pelkästään siltä ajatukselta. Varhain seuraavana aamuna minä kavahdin pystyyn ja avasin oven suoraan voimakasta aamuaurinkoa vasten, toisten loikoessa vielä vuoteellaan.