— Saatammeko kenties tehdä täten Svartliessa! — huudahdin minä.
Jäin seisomaan kuin salaman iskemä. Ulkona kynnyskivellä istui Maailman
Matti päivänpaisteessa, keskenkasvuinen tyttö rinnallaan.
— Kiitoksii viimesestä, — sanoi Matti ja ojensi kyhmyisen kätensä; — myö on istuttu tässä hiljoo kuin on osattu — tämä tytöntynkä ja minä, jottei havvautettas teitä liijan aikasee —
— Maailman Matti on tullut takaisin, — sanoin minä toisille, kääntyen tupaan.
— Minä meinasin, jotta mitenkähän työ tuletta tiällä toimee yksinännö, — sanoi Matti, — ja sentähen minä otin tämän tytöntyngän mukkaa ja tulin uuvestaa teijän luokse —
— Mikä tyttö se on?
— Ka se on Mar' — se minun lapsen' laps — se assuu minun luonan' — se ol' yksinää se raukka, ja sitten minä otin sen mukkaan' —
— Mihin te nyt menette?
— Minä jiän tänne, minä autan teitä — ja tuo Mar' — niin se on hyvä sehhii, hyvä pesemää —
Yöpuvussamme me kaikki seisoimme ovella katsellen vieraitamme.