— Tällä tavalla saamme pian täysihoitolan, — sanoi Susanna.
Matin Mari oli laiha, hento, kolmentoistavuotias tyttönen, kasvot ja kaula aivan ruskeiksi paahtuneet, mutta otsalla olivat hiukset päivän valkaisemat.
— Oliko sinulla, Matti, jo eilen lähtiessäsi mieli tulla takaisin? — sanoin minä.
— Kyllähän minä meinasin — minä ajattelin sitä tytön tynkee, joka oil yksinää, ymmärräthän —
Heidän puheestaan päättäen he molemmat asuivat samassa tuvassa; Marin äiti oli kuollut viime vuonna.
— Luulimme, ettet sinä enää tule takaisin luoksemme, Matti —
— No oisinkos minä teitä jättänä — samahan se on missä minn'oon kesäpäivät, kun tuo tyttö on mukana — — minä mään pohjosee päin pyytämää kaloja ja pienii taimenii teille puol'päiväseks.
Niin, olihan hyvä saada taimenia.
Pikku Mari istui siinä ruskeaksi päivettyneenä, nyhti heinätukkoja ja vain tuijotti eteensä.
Hän oli varmaankin oppinut isoisältä, että "korvii ei sua liikuttoo —"