— Minä olla satumaa neljätoista päivä, — sanoi hän hiljaa. Koko päivän oli ollut typötyyntä ja paahtavan helteistä. Allamme oleva valoisa, vihreä laakso pikku taloineen ja peltotilkkuineen oli autereisessa verhossaan — miten metsä tuoksuikaan pihkalle ja miten käki kukkui!
Kuulimme kolmen käen samalla kertaa kukkuvan alhaalla mäellä — kukkuu — kukkuu — kukkuu.
Kuuntelimme kuinka ne usvan keskeltä kukkuivat. Tuolla etempänä yksi jälleen.
— Miten täällä on ihanaa, — sanoi Dorthe.
— Paratiisimaa, — sanoi Jim itsekseen.
Kaukaa lännestä oli liihoitellut muutamia villaisia, harmaita, punareunaisia pilviä — etäältä metsien takaa kuului heikkoa jyrinää.
Jim oli mennyt. Saatoimme tapamme mukaan häntä jonkun matkaa.
Sinä yönä raivosi kamalin rajuilma, mitä olen koskaan elänyt. Keskellä yötä herätti meidät jyrisevä ukkonen. Oli kuin miljoonia kivikuormia olisi kuljetettu päämme yläpuolella ja kaadettu Aaste-tuvan päälle.
Leimahtelevia salamoita — sinelle siintäviä — sikin sokin pikimustia pilviä vasten ja sitten räjähdys räjähdyksen jälkeen — kaiku kantoi ne tunturilta tunturille, ja sade valui pimeässä virtanaan.
Kavahdimme pystyyn. — Se iskee maahan! — kirkui Dorthe.