Vavisten me pukeuduimme tiheiden salamain välkkyessä ja miljaardien kivikuormain päämme päällä vyöryessä.
— Mitä me teemme, — pelosta me ainoastaan kuiskutimme. Voimakkaita iskuja ovelle: — Avatkaa — avatkaa! — Matti ja Mari kömpivät sisälle sateesta likomärkinä.
— Ei siellä ylisillä suattana mikkää olla, — sanoi Matti; — mänkee pois uunin luota — ukkonen lyöp' piipusta sissää.
Me sullouduimme nurkkaan — koko tupa paljaana valomerenä, ja korvia huumaava räjähdys —
— Herranen aika, — sanoi Matti, — tällä tavalla myö piästää aivan suoroo tietä taivaasee.
— Myö männää taivaasee, — kirkui Mari.
— Toissa kesänä, — sanoi Matti, — ukkonen iski piipusta ja tappo Suonperän Pekan — sen akka tul' siitä niin kummalliseks — surkeeks, eikä siit' oo ennee mihinkää —
Tiheitä salamoita ja jyrähdys toisensa jälkeen.
— Samana kesänä ukkonen iski tänne itäpuolella olevaa hakkaa ja tappo kolome lehmee — ol' männy toisesta toisee — ne ol' aivan kärventynneet, sano immeiset — herranen aika, nyt tuas rämähti —
Me vapisimme, ja hampaamme kalisivat säikähdyksestä. Ja Matti alkoi jälleen: — Tässä haassa ukkonen isköö joka kesä.