Tuuli yltyi, emme saattaneet olla ulkona emmekä sisälläkään. Metsässä sihisi ja suhisi, puut taipuivat tuimassa tuulessa. — Ensi yöksikin tulee rajuilma, — sanoi Dorthe surkeana; — uskallammeko jäädä tänne?
— Menemmekö Svartlieen? — sanoin minä. — Hän on meitä pyytänyt —
— Minusta meidän on ehdottomasti mentävä, — sanoi Susanna. — Ajatelkaammepa vain Mattia ja Maria, jotka luonamme kuorsaavat ja haisevat.
Jospa vain Jim tulisi!
Dorthe istui punaisessa villanutussaan kynnyskivellä tuijottaen koko päivän metsätielle: — Voitko käsittää, ettei hän tule?
Odotimme odottamistamme; ei, ei mitään Jimiä.
Kello tuli kaksi, tuli kolme — neljä, — Jos meidän mieli ehtiä
Svartlieen, niin meidän on lähdettävä kello viisi, — sanoi Dorthe.
Soveltuiko nyt totta tosiaankin, että me menimme noin vain, muitta mutkitta —!
Minun täytyi vihdoin taipua. Molemmat toiset houkuttelivat ja saivat minut taipumaan; sitäpaitsi näytti tosiaankin siltä kuin rajuilma yltyisi yöksi.
Mutta Matti ja Mari! Kun ne eivät vaan menisi nukkumaan meidän sänkyihimme.