— Matti, — sanoin minä kopeana, — meitä on kutsuttu englantilaisen luo Svartlieen, ja jäämme sinne yöksi; mutta jos sinä ja Mari ollessamme poissa menette tupaan, niin me ilmoitamme sinut nimismiehelle, ja sinä saat rangaistuksen.
— Enhän tok', minä vuan vahin tuppoo, niäthän sen, — sanoi Matti.
Panimme säppiin kaksi kuusenoksaa, ja sitten läksimme yötamineet kullakin käsilaukussamme.
Minä olin huolissani. Sillä minunhan täytyi puhua, sen kyllä tiesin.
Molemmat toiset työnsivät aina minut esille.
Dorthe oli muuten hyvin alakuloinen; hän kulki maahan katsellen. Susanna kysyi lakkaamatta, oliko hänen tukkansa kunnossa, oliko hame oikein napitettu ja muuta samankaltaista. Tosin me emme yksikään olleet minkään näköisiä, niin märkiä ja pörröisiä me olimme.
Ei, miten metsässä tuulikaan! Yllämme ratisi ja ryskyi ja suhisi, ja maahan satoi tuulen katkomia pieniä oksia. Jos olisimme olleet vesillä, niin olisimme sanoneet, että oli hurja myrsky. Minusta asema oli läpeensä kauhean vastenmielinen. Kun läksimmekään anomaan asuinsijaa!
Kuluttaaksemme aikaa kuljimme hitaasti; vihdoin olimme kuitenkin perillä. Kuusien välitse näimme Svartlien maalaamattomat lautaseinät. Virta kohisi ja pauhasi.
Ei näkynyt elävää sielua, mutta tiesihän sen — moisessa ilmassa.
Olin niin hädissäni, että olin tulikuuma ankarasta tuulesta huolimatta. Ketään ei näkynyt, käytävällä oli vain joukko matkatamineita; kaksi suurta arkkua sulkivat melkein kokonaan ahtaan käytävän tien.
— He matkustavat varmaankin, — kuiskasin minä. Dorthe karahti tulipunaiseksi.