— Me emme voi olla kaukana paikasta, jossa hyenani oli. Hän tuijotti varhaiseen hämärään. Tultiin sillalle. Kolin, kolin, kolin jyskyttivät pyörät junan vyöryessä hyvin hitaasti siltaa pitkin. Jonkin matkan päässä oli toinen silta ja sitten vielä kolmas, jotka ilmaisivat junan lähestyvän korkeampia seutuja.
— Ehkä tuo on juuri se paikka, jossa hyena hyökkäsi automme kimppuun; tie kulkee joka tapauksessa yhdensuuntaisesti rautatien kanssa.
Tämä onnettomuustapaus oli Adelalle miellyttävä muisto. Se oli antanut hänelle tarpeellisen sysäyksen ja paljastanut hänelle Ronnyn todellisen arvon. Sitten hän palasi suunnitelmiinsa; suunnitteleminen oli kuulunut hänen mielitekoihinsa lapsuudesta alkaen. Silloin tällöin hän maksoi veronsa nykyiselle hetkelle. Hän puhui Azizin toverillisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, söi guavan, voimatta nauttia mitään paistettuja herkkuja, ja harjoitteli purkamaan vihaansa eräälle palvelijalle. Sitten hänen ajatuksensa harhailivat takaisin tulevaisuuden suunnitelmiin ja siihen angloindialaiseen elämään, johon hän oli päättänyt mukautua. Hänen istuessaan ja kuvitellessaan sitä ja sen yhteyttä Turtonien ja Burtonien kanssa juna säesti hänen ajatuksiaan kolinallaan, tämä puoleksi nukkuva juna, joka ei mennyt oikeastaan mihinkään ja jonka vaunuissa ei ollut erittäin merkillisiä matkustajiakaan; tämä sivuradan juna, joka kiisi yksinään ikävien ketojen välistä pengermää pitkin. Sen viestiä — sillä sellainen sillä oli — hän ei kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta ymmärtänyt. Kaukana hänen takanaan kiisi pikajuna yritteliäästi viheltäen sellaisten suurten kaupunkien kuin Kalkutan ja Lahoren läpi, joissa tapahtuu kiinnostavia tapauksia ja kehittyy persoonallisuuksia. Sen hän ymmärsi. Mutta onnettomuudeksi Indiassa on hyvin vähän tärkeitä kaupunkeja. India on melkein silkkaa maaseutua, ketoja ja vain ketoja, vuoria, viidakkoja, vuoria ja taas ketoja. Sivurata loppuu, ja tietä voidaan ajaa vain rattailla määrättyyn kohtaan saakka. Härkävaunut kolisevat vaivalloisesti eteenpäin sivuteitä, polut luikertavat viljelysten lomitse kadoten johonkin punaiseen pilkkuun. Kuinka kukaan voisi ymmärtää sellaista maata? Tunkeilijat ovat koettaneet perehtyä siihen monien sukupolvien aikana, mutta pysyvät kuitenkin aina maanpakolaisina. Heidän rakentamansa huomattavat kaupungit eivät ole muuta kuin pakopaikkoja, heidän riitansa johtuvat tuskastumisesta, kun he eivät löydä kotiaan. India tietää heidän huolensa. Se tuntee koko maailman huolet niiden syvimpiä pohjia myöten. Se huutaa: »Tulkaa!» sadoin suin, hullunkurisin ja ylevin tavoin. Mutta minne? Sitä se ei ole milloinkaan määritellyt. Sen huuto ei ole lupaus, se on vain kutsu.
— Tulen hakemaan teitä Simlasta, kun tulee viileämpää. Minä kyllä vapautan teidät, jatkoi tarmokas nuori nainen. — Sitten katselemme noita mogulimuistoja — olisi hirveätä, ellemme saisi näyttää teille Tajta — ja sitten seuraan teitä Bombayhin. Se, mitä viimeksi tulette näkemään tästä maasta, on todellakin kiinnostavaa.
Mutta rouva Moore oli nukahtanut, koska hän oli väsynyt varhaisesta lähdöstä. Hän ei ollut oikein voimissaan eikä hänen olisi pitänyt lähteä koko retkelle; mutta hän oli karaissut itseänsä sitä varten, ollakseen häiritsemättä muiden iloa. Unessa hänelle esiintyivät nyt hänen toiset lapsensa, Ralph ja Stella, jotka tarvitsivat jotakin, ja hän koetti selittää heille, ettei hän voi olla kahdessa perheessä samalla kertaa. Kun hän heräsi, oli Adela lopettanut suunnittelunsa ja sanoi katsellen ulos ikkunasta: — Ne näyttävät sangen ihmeellisiltä.
Hämmästyttäviä jo siirtokunnan mäeltä nähtyinä Marabar-vuoret olivat täällä jumalia, joiden mielestä maa on unelma. Kawa Dol oli lähinnä. Se kohosi pylväsmäisenä korkeuteen, ja sen huipulla kyhjötti suunnattoman suuri kallionlohkare. Sen takana olivat luolavuoret, leveiden tasaisten maakaistaleiden toisistaan erottamina. Ryhmä, jossa oli yhteensä kymmenen kukkulaa, näytti muuttavan muotoaan junan kolistessa ohi, ikäänkuin se olisi pitänyt silmällä sen tuloa.
— En olisi mistään hinnasta tahtonut luopua tämän näkemisestä, sanoi tyttö liioitellen innostustaan. — Katsokaa, aurinko nousee — tästä tulee jotakin vallan ihmeellistä — tulkaa pian katsomaan!
Hänen puhuessaan taivas muuttui vasemmalla räikeän keltaiseksi. Väri liekehti ja tummeni erään puuryhmän takana, ja tuli vieläkin räikeämmäksi ja kirkkaammaksi heijastuessaan taivaalle. He odottivat ihmettä. Mutta juuri sinä hetkenä, jolloin yön olisi pitänyt kuolla ja päivän syntyä, ei tapahtunut mitään. Näytti siltä, kuin taivaallisen valolähteen voimat olisivat olleet lopussa. Idän värit vaalenivat, vuorten ääriviivat himmentyivät, vaikka ne oikeastaan olivatkin nyt paremmin valaistuja, ja aamutuuli toi mukanaan syvän pettymyksen. Eikö nyt, kun häähuone oli laitettu kuntoon, sulhanen tulisikaan patarumpujen pärinän ja torvien toitotusten saattelemana, kuten ihmiset odottivat? Aurinko nousi ilman komeutta. Se ryömi kellertävänä puiden takaa tavallisen näköiselle taivaalle valaisten olentoja, jotka tekivät jo töitään kedoilla.
— Ah, tämä on varmaankin tuota petollista aamuruskoa! Sen kuulema aiheuttavat ylempien ilmakerrosten tomuhiukkaset, jotka eivät ole pudonneet maahan yön kuluessa. Muistaakseni herra McBryde selitti niin. Mutta minun täytyy tunnustaa, että auringonnousu Englannissa on paljon kauniimpi. Muistatteko vielä Grasmereä?
— Ah, ihana Grasmere! Kaikki pitivät sen pienistä järvistä ja vuorista. Ne olivat romanttisia, mutta kuitenkin luoksensa laskevia, koska ne olivat peräisin ystävällisemmästä kiertotähdestä. Mutta täällä levisi likainen tasanko Marabarin polviin saakka.