Norsun astellessa vuoria kohti (vaalea aurinko oli sillä aikaa tervehtinyt niiden juuria ja piirustellut varjoja niiden rosoisiin pintoihin) tunnelmaan ilmestyi jotakin muutakin, jonkinlaista yliluonnollista hiljaisuutta, jonka saattoi tajuta muillakin aisteilla kuin kuulon avulla. Elämä meni tavallista menoaan, mutta vailla johdonmukaisuutta, äänet eivät herättäneet mitään kaikua ja ajatukset olivat pysähtyneet. Kaikki näytti ikäänkuin juuresta katkaistulta ja harhautti silmää. Siellä oli esimerkiksi muutamia matalia, sahalaitaisia valkaistuja kekoja tien vieressä. Mitähän ne olivat, hautojako vai Paravatis-jumalattaren rintoja? Kylän asukkaat vastasivat myöntävästi molempiin kysymyksiin. Sitten hälistiin käärmeestä, jota ei kuitenkaan löydetty. Neiti Quested näki ohuen mustan esineen törröttävän erään ojan takana ja huudahti: — Käärme! Alkuasukkaat myönsivät sen ja Aziz selitti: — Niin, se on hyvin myrkyllinen musta kobra, joka on noussut pystyyn katsomaan norsua. Mutta kun Adela katsoi sitä Ronnyn kiikarilla, näki hän, ettei se ollutkaan käärme, vaan erään kokospalmun kuiva, oksainen runko. Hän lisäsi senvuoksi: — Se ei olekaan käärme. Talonpojat vastustivat häntä. Hän oli iskenyt sanan heidän päähänsä, ja he kieltäytyivät luopumasta siitä. Azizkin myönsi, että se kiikarilla katsottuna näytti puulta, mutta väitti sentään, että se todellisuudessa oli sittenkin musta kobra, mainiten jotakin luonnon suojelevasta yhtäläisyydestä. Kaikki oli selittämätöntä, eikä kuitenkaan mikään ollut romanttista. Kawa Dol lähetti tasangolle kuumia lämpöaaltoja, jotka hämmensivät vielä enemmän käsityskykyä. Ne tulivat eri pitkien väliaikojen kuluttua aivan mielivaltaisesti. Mutta heidän lähestyessään vuoria säteily lakkasi.
Norsu käveli suoraan Kawa Dolin juurelle, aivan kuin se olisi halunnut koputtaa otsallaan sen kylkeen pyytäen sisäänpääsyä, kääntyi sitten syrjään ja seurasi sen vieritse käyvää polkua. Vuoret viettivät äkkijyrkästi alas kuin kalliot mereen, ja neiti Questedin huomauttaessa siitä ja ihmetellessä sitä tasanko katosi hyvin hiljaa, se ikäänkuin kuorittiin pois, eivätkä matkailijat nähneet enää ympärillään mitään muuta kuin kuollutta, liikkumatonta graniittia. Taivas hallitsi kaikkea tavalliseen tapaansa näyttäen kuitenkin olevan epäterveellisen lähellä, kiinni naulattuna kuin katto vuorten huippuihin. Tuntui kuin ei mikään täällä sisällä olisi milleinkään muuttunut. Aziz oli niin huumaantunut omasta erinomaisuudestaan, ettei hän nähnyt mitään. Mutta hänen vieraansa huomasivat sentään jotakin. Heidän mielestään tämä paikka ei ollut hauska eikä katsomisen arvoinenkaan, ja he toivoivat, että sen tilalla olisi ollut esim. jokin muhamettilainen moskea, jota heidän isäntänsä olisi voinut kunnioittaa ja näyttää heille. Hänen tietämättömyytensä oli ilmeistä ja vähensi huvia. Huolimatta iloisesta ja luottavaisesta haastelustaan hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka hänen piti esitellä tätä erikoista Indian nähtävyyttä. Kun hänellä ei ollut apuinaan professori Godbolea, hän oli yhtä hämmennyksissään kuin naisetkin.
Käytävä muuttui yhä ahtaammaksi laajeten vihdoin tarjottimen muotoiseksi. Siinä oli tavallaan heidän päämääränsä. Eräässä rikkinäisessä vesialtaassa oli hieman vettä, jota eläimet voivat ehkä juoda, ja juuri sen yläpuolella ammotti musta aukko, ensimmäinen luola. Kolme vuorta ympäröi tarjotinta. Pari niistä huokui yhtämittaista kuumuutta, mutta kolmas oli varjossa, ja he leiriytyivät sen juurelle.
— Millainen hirveä ja ikävä paikka tämä onkaan! mumisi rouva Moore itsekseen.
— Kuinka reippaita palvelijoita teillä on! huudahti neiti Quested. Sillä pöytäliina oli jo levitetty, ruukullinen tekokukkia asetettu sen keskelle, ja Mahomet Alin hovimestari tarjosi heille toistamiseen paistettuja munia ja teetä.
— Ajattelin, että meidän on parasta syödä hiukkasen ennen luoliin menemistä ja nauttia aamiainen myöhemmin.
— Eikö tämä sitten olekaan aamiainen?
— Aamiainen? Luulitteko minun voivan kohdella teitä niin huonosti? — Hänelle oli sanottu, etteivät englantilaiset lakkaa milloinkaan syömästä, ja että hänen oli viisainta antaa heille ruokaa joka toinen tunti, kunnes oikea ateria oli valmis.
— Kuinka mainiosti kaikki onkaan järjestetty!
— Teidän pitää sanoa se vasta sitten, kun pääsemme takaisin Chandraporeen. Vaikka joutuisin millaiseen häpeään tahansa, olette joka tapauksessa vieraitani. Hän oli nyt vakavissaan. He olivat riippuvaisia hänestä näiden muutamien tuntien aikana, ja hän tunsi olevansa kiitollisuuden velassa heille, koska he olivat suostuneet alistumaan sellaiseen asemaan. Niin pitkälle oli siis kaikki hyvin. Norsu oli nostanut tuoreen oksan suuhunsa, tongien aisat törröttivät ilmassa, keittiöpoika kuori perunoita, Hassan huuteli ja Muhammed Latif seisoi kuorittu vitsa kädessään, kuten hänen pitikin. Huviretki oli onnistunut ja oli aito indialainen; eräs vähäpätöinen nuori mies oli saanut luvan olla kohtelias toisesta maasta kotoisin oleville vieraille ja siihen sisältyykin kaikki mitä indialaiset pyytävät — sellaiset kyynikotkin kuin Mahomet Ali — saamatta siihen milloinkaan tilaisuutta. Mutta hän oli nyt päässyt isännän asemaan, he olivat »hänen» vieraitaan, hänen kunniansa riippui heidän onnestaan, ja jokainen ikävyys, jonka uhreiksi he joutuisivat, raatelisi hänen sieluaan.