Kuten useimmat itämaalaiset Azizkin pani liian suurta painoa vieraanvaraisuudelle, ymmärsi sen väärin tuttavallisuudeksi eikä käsittänyt, että siihen siten tuli omistusoikeuden tuntua. Vain rouva Mooren tahi Fieldingin seurassa hän näki syvemmälle ja tunsi, että autuaampi on ottaa kuin antaa. Näillä molemmilla henkisillä oli kummallinen vaikutus häneen; he olivat hänen ystäviään, hänen ikuisesti ja hän heidän ikuisesti; hän rakasti heitä niin suuresti, että antaminen ja ottaminen muuttuivat samaksi asiaksi. Hän rakasti heitä vielä enemmän kuin Hamidullaheita, sillä hänen oli täytynyt voittaa esteitä saadakseen tavata heitä, ja sellainen elähdyttää anteliasta sydäntä. Heidän kuvansa juurtuivat hänen sieluunsa hänen kuolinpäiväänsä saakka pysyen siellä muuttumattomina koristeina. Hän katseli rouva Moorea nyt, tämän istuessa juomassa hänen teetään, ja tunsi hetkisen sellaista iloa, jossa jo itsessään oli oman haihtumisensa siemen, sillä se pani hänet ajattelemaan: »Ah, mitä vielä voisinkaan tehdä hänen hyväkseen?» ja palautti hänet siten jälleen isännyyden ikävään kiertokulkuun. Hänen mustiin silmiinsä tuli pehmyt, ilmeikäs loiste, ja hän sanoi: — Muisteletteko milloinkaan moskeaamme, rouva Moore?
— Kyllä useinkin! vastasi rouva muuttuen äkkiä nuoreksi ja vilkkaaksi.
— Muistatteko senkin, kuinka epäkohtelias ja tyly olin ja kuinka ystävällinen te olitte?
— Ja kuinka onnellisia me molemmat olimme.
— Sellainen ystävyys, joka alkaa siten, kestää kauimmin. Saankohan milloinkaan nähdä teidän muita lapsianne?
— Oletteko kuullut puhuttavan niistäkin? Minun kanssani hän ei keskustele niistä milloinkaan, sanoi neiti Quested rikkoen tietämättään lumouksen.
— Ralph ja Stella, niin, tiedän kaiken heistä. Mutta me emme saa unhottaa luolien katselemista. Muuan elämäni unelma on nyt toteutunut, kun olen saanut teidät vieraikseni tänne. Ette voi kuvitellakaan, kuinka suuren kunnian suotte minulle. Olen mielestäni kuin keisari Babur.
— Miksi juuri hän? kysyi Adela nousten.
— Senvuoksi, että esi-isäni tulivat hänen mukanaan tänne Afganistanista. He liittyivät häneen Heratin luona. Hänelläkään ei ollut usein enempää kuin yksi norsu, eikä kaikkina aikoina sitäkään, mutta hänen vieraanvaraisuutensa oli aina ehtymätön. Jos hän taisteli, metsästeli tahi pakeni, pysähtyi hän aina hetkiseksi jonnekin vuorten väliin, kuten mekin, supistamatta milloinkaan vieraanvaraisuuttaan ja hillitsemättä iloaan; ja ellei ruokaa ollut riittävästi, antoi hän järjestää sen vähän, mitä oli, herkullisesti ja jos leirissä sattui olemaan yksikään soitin, hän pani sen kaiuttamaan kauniita säveliä. Otan nyt hänet ihanteekseni. Hän oli köyhä aatelismies, mutta hänestä tuli suuri kuningas.
— Olen luullut erästä toista keisaria ihanteeksenne — olen unhottanut hänen nimensä — kerroitte hänestä herra Fieldingin luona — minun kirjassani nimitetään häntä Aurangzebiksi.