– Mainiota! Siinä tapauksessa istuudumme tänne varjoon odottamaan, kunnes aamiainen on valmis.
Mutta sehän aiheuttaisi hänelle ikävän pettymyksen kaikkien hänen näkemiensä vaivojen jälkeen. Sinä voit lähteä; sinulle se ei tee mitään.
— Ehkä minun täytyy, tyttö sanoi välinpitämättömästi, mutta tahtoen kuitenkin olla toisille mieliksi.
Palvelijat ja muut palailivat takaisin leiripaikalle. Aziz tuli auttamaan vieraitaan kallioitten yli. Hän aivan uhkui voimaa, oli iloinen ja liian varma itsestään suuttuakseen arvosteluista. Hän todellakin ihastui kuullessaan heidän muuttaneen hänen suunnitelmiaan. — Tietysti, neiti Quested; siinä tapauksessa me lähdemme yhdessä ja jätämme rouva Mooren tänne; emmekä viivy poissa kauvoja, vaikka emme aio kiiruhtaakaan, koska tiedämme, ettei hän halua sitä.
— Aivan niin. Olen pahoillani, etten voi tulla mukaanne, mutta olen hyvin huono kävelijä.
Rakas rouva Moore, ei mikään merkitse mitään niin kauan kuin te olette vieraitani. Olen hyvin iloinen, ettette tule mukaamme. Se tuntunee ehkä kummalliselta, mutta te kohtelette minua vilpittömän avomielisesti kuin ystävää.
Minähän olenkin ystävänne, rouva Moore sanoi laskien kätensä hänen käsivarrelleen ajatellen samalla väsymyksestään huolimatta, kuinka ihastuttava ja erinomainen hän oli ja toivoen hänelle kaikesta sydämestään onnea. — Saanko sanoa vielä yhden asian? Älkää ottako niin paljon väkeä mukaanne tällä kertaa. Luulen, että se tulee teistäkin tuntumaan mukavammalta.
– Aivan niin, aivan niin! Aziz huudahti rientäen palvelusväen luo ja kieltäen kaikkia muita, paitsi opasta, tulemasta hänen ja neiti Questedin kanssa Kawa Doliin. — Onko näin hyvä? hän kysyi.
— On. Huvitelkaa nyt ja kertokaa palattuanne minulle kaikki. Ja sitten rouva Moore vaipui istumaan telttatuolille.
Jos he menisivät suurelle luolaryhmälle saakka, viipyisivät he poissa melkein tunnin. Rouva Moore otti esille kirjoitussalkkunsa ja aloitti: »Rakas Stella, Rakas Ralph!» lopetti siihen ja katseli kummallista laaksoa, joka oli niellyt kokonaan heidätkin. Norsukin oli menettänyt merkityksensä. Hänen katseensa siirtyi luolan suuhun. Ei, häntä ei lainkaan haluttanut uudistaa äsken saamaansa kokemusta. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä inhoittavammalta ja peloittavammalta se hänestä tuntui. Se vaikutti häneen vielä voimakkaammin nyt jälkeenpäin. Tungoksen ja hajun hän saattoi unhottaa, mutta kaiku alkoi epämääräisellä tavalla kalvaa hänen elinvoimiaan. Se oli yllättänyt hänet sellaisena hetkenä, jolloin hän oli sattunut olemaan väsynyt, ja sen oli onnistunut mumista kuuluville: »Ihastus, sääli, urhoollisuus — niin, ne ovat kyllä olemassa, mutta ne ovat yhtäkaikkista, kuten pikkumaisuuskin. Kaikki on olemassa, mutta mikään ei ole minkään arvoista». Jos luolassa olisi sanottu jotakin mitätöntä tahi lausuttu kauniita runoja, olisi kaiku aina ollut sama. Jos siellä olisi puhuttu enkelten kielellä ja rukoiltu maailman kaikkien onnettomuuksien ja väärinkäsitysten, menneiden, nykyisten ja tulevien, poistamista ja kaiken pahan torjumista, joka kohtaa ihmisiä heidän aikeistaan ja asemastaan huolimatta, vaikka he kuinka laskisivatkin leikkiä ja teeskentelisivät, olisi vastaus ollut aina vain sama. Paholaiset kuuluvat pohjolaan ja niistä voi kirjoittaa runoja, mutta kukaan ei voisi levittää romanttista hohdetta Marabarin ylle, sillä siellä riistetään ikuiselta ja äärettömältä kaikki suurenmoisuus, siis se ainoa ominaisuus, joka voi sovittaa inhimillisen ja ikuisen keskenään.