Hän koetti jatkaa kirjettään muistaen samalla olevansa vain vanhahko nainen, joka on noussut vuoteestaan liian varhain ja matkustanut liian kauas. Toivottomuus, joka alkoi saada hänet valtoihinsa, oli vain hänen toivottomuuttaan, hänen omaa persoonallista heikkouttaan, ja vaikka hän saisi auringonpiston ja tulisi hulluksi, jatkaisi muu maailma elämäänsä entiseen tapaan. Mutta äkkiä ilmestyi uskonto hänen tajunsa kynnykselle, tuo pieni puhelias kristinusko-raukka, ja hän tiesi, että kaikki sen pyhät sanat supistuisivat vain tuoksi epämääräiseksi kaiuksi. Silloin hän kauhistui entistä enemmän. Maailmankaikkeus, jota hänen järkensä ei käsittänyt, ei suonut hänen sielulleen rauhaa; viime kuukausien mieliala sai vihdoinkin kiinteän muodon ja hän huomasi, ettei hän halunnutkaan kirjoittaa lapsilleen, ettei hän halunnut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa, ei Jumalankaan. Hän istui jäykistyneenä kauhusta, ja kun vanha Muhammed Latif tuli hänen luokseen, pelkäsi hän tämän huomaavan hänen tilansa. Ensin hän ajatteli: »Tulen varmaankin kipeäksi», lohduttaakseen itseään, mutta antautui sitten epämääräisten tunnelmiensa valtaan. Hän menetti kaiken kiinnostuksensa Aziziinkin, eivätkä nuo ystävälliset, vakavasti tarkoitetut sanat, jotka hän oli indialaiselle lausunut, tuntuneet enää hänen itsensä lausumilta, vaan näyttivät riippuvan ilmassa.
XV
Neiti Quested, Aziz ja opas jatkoivat melko ikävää retkeilyä. He olivat harvasanaisia, sillä aurinko oli jo noussut korkealle, ilma oli kuin lämmin kylpy, johon alituisesti lisätään kuumaa vettä. Lämpö nousi nousemistaan, ja kivilohkareet sanoivat: »Me olemme vielä hengissä», mihin pikkukivet vastasivat: »Mekin olemme vielä melkein hengissä». Kivien välissä oli pienten kasvien kuivettuneita jäännöksiä. He olivat aikoneet kiivetä hui pulla keinuvan kallion luo, mutta sinne oli liian pitkä matka ja he tyytyivät suuren luolaryhmän katselemiseen. Matkan varrella he näkivät paljon yksinäisiä luolia, joihin opas houkutteli heidät, mutta niissä ei todellakaan ollut mitään katselemista. He raapaisivat tulen tikkuun, katselivat sen kajastusta kiiltävässä pinnassa, koettelivat kaikua ja poistuivat sitten. Aziz oli »aivan varma siitä, että he pian näkisivät muutamia mieltäkiinnittäviä vanhoja veistoksia», mutta tarkoittikin vain toivovansa, että he löytäisivät niitä. Hänen vakavat ajatuksensa kohdistuivat aamiaiseen. Kun he olivat poistuneet leiristä, oli siellä näkynyt hämmennyksen merkkejä. Hän muisteli ruokalistaa. Heille valmistettaisiin englantilainen aamiainen, johon kuului puuro ja lampaankyljyksiä ja niiden lisäksi vielä pari indialaista ruokalajia, joista voitaisiin keskustella, ja lopuksi beteliä. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt neiti Questedistä niin paljon kuin rouva Mooresta eikä hänellä ollut hänelle paljoa sanottavaa, semmitenkään nyt, kun neiti aikoi mennä naimisiin englantilaisen virkamiehen kanssa.
Ei Adelallakaan ollut puolestaan paljoa sanottavaa. Sillä aikaa kuin Azizin ajatukset askartelivat aamiaisessa, kohdistuivat hänen ajatuksensa tulevaan avioliittoon. Ensi viikolla Simla, Antonyn erottaminen, Tiketin näköala, rasittavat häät, Agra lokakuussa, rouva Mooren saattaminen Bombayhin — kaikki vilahteli hänen silmiensä ohi kuumuuden sumentamana, ja sitten hän alkoi miettiä niitä vakavampia huolia, joita hänen elämänsä Chandraporessa aiheuttaisi. Oli olemassa todellisia vaikeuksia — Ronnyn ja hänen oman henkensä ahtaus — mutta hän nautti vaikeuksien voittamisesta ja päätti, että jos hän vain voisi voittaa närkkäytensä (se oli hänen heikoin puolensa), ivailisi Angloindiaa eikä antautuisi sen voitettavaksi, pitäisi hänen avioliitostaan tulla onnellinen. Hän ei saanut olla liian teoreettinen, vaan hänen pitäisi punnita jokaista pulmaa erikseen sitä mukaa kuin niitä ilmestyisi ja luottaa Ronnyn ja omaan terveeseen järkeensä. Onneksi oli heillä molemmilla yllin kyllin tervettä järkeä ja kunnianhimoa.
Mutta ryömiessään erään kallion yli, joka muistutti kumoonkaadettua kastikemaljakkoa, hän ajatteli: »Mutta entä rakkautemme?» Kallioon oli hakattu kaksi riviä askelmia, ja kysymys oli jollakin tavoin juolahtanut hänen mieleensä niiden yhteydessä. Missä hän oli nähnyt askelmia ennen? Aivan niin, Nawab Bahadurin autohan oli painanut samanlaisia merkkejä tomuun. Hän ja Ronny — ei, he eivät rakastaneet toisiaan.
— Kävelenkö liian nopeasti? kysyi Aziz, kun Adela pysähtyi epäröivän näköisenä. Rakkautta koskeva huomio oli yllättänyt Adelan niin äkkiä, että hän tunsi olevansa kuin alpeillekiipeilijä, jonka köysi on katkennut. Kuinka voi mennä naimisiin henkilön kanssa, jota ei rakasta? Kuinka hän ei ollut huomannut sitä ennen? Miksi hän ei ollut tehnyt tätä kysymystä itselleen ennen? Siinäkin tärkeä asia harkittavaksi. Pikemminkin pahoillaan kuin pelon vallassa hän seisoi hiljaa paikoillaan katsellen kiiltävää kalliota. Hämäränhetkinä he saattoivat tuntea toisiaan kohtaan kunnioitusta ja aistillista vetovoimaa, mutta se tunne, joka liittäisi heidät yhteen, puuttui. Oliko hänen velvollisuutensa purkaa kihlaus? Hän oli taipuvainen luopumaan siitä aikeesta, koska se tuottaisi muille niin paljon huolia, eikä hän sitäpaitsi ollut lainkaan varma siitä, tarvitaanko onnelliseen yhdyselämään välttämättömästi rakkautta. Jos rakkaus merkitsisi kaikkea, loppuisivat useimmat avioliitot kuherruskuukauteen. — Ei, kiitoksia, tämä käy mainiosti, hän sanoi ja saatuaan tunteensa hillityksi hän alkoi kiivetä jälleen, vaikka tunsikin olevansa hieman hämillään. Aziz tuki häntä kädestä, opas liikuskeli kuin sisilisko ja käyttäytyi kuin hänellä olisi ollut omat painolakinsa.
— Ettekö ole naimisissa, tohtori Aziz? Adela kysyi pysähtyen jälleen ja rypistäen otsaansa.
— Kyllä, tulkaa tervehtimään vaimoani. Azizin mielestä oli taiteellista herättää vaimo henkiin muutamiksi hetkiksi.
— Kiitoksia, Adela sanoi hajamielisesti.
— Hän ei ole Chandraporessa juuri nyt.