— Mihin luolaan?
— Sinun ei olisi pitänyt päästää häntä näkyvistäsi, siihen sinulla ei ollut lupaa, Aziz sanoi ankarasti. — Täällä on vähintään kaksitoista luolaa. Kuinka voin nyt tietää, missä niistä vieraani on? Missä luolassa minä itse olin?
Sama epämääräinen liike. Eikä Aziz, katsellessaan ympärilleen, ollut edes varma siitäkään, oliko hän palannut saman luolaryhmän luo. Luolia oli joka taholla, ja niiden aukot olivat aivan yhtä suuria. Hän ajatteli: »Taivaallinen Luoja, neiti Quested on eksynyt!» mutta rauhoittui kuitenkin sitten, ruveten tyynesti etsimään häntä.
— Huuda! hän komensi.
Kun he olivat huutaneet hetkisen, selitti opas, ettei se hyödytä mitään, koska Marabar-luolissa ei voi kuulla muita ääniä kuin omansa. Aziz kuivasi otsaansa ja tunsi koko ruumiinsa alkavan käydä hikeen. Paikka oli hyvin hämmentävä. Se oli osaksi penger ja osaksi polveileva tie, täynnä halkeamia, jotka kiemurtelivat sinne tänne kuin käärmeen polut. Hän koetti järjestyksessä tarkastaa luolat, pääsemättä kuitenkaan selville, mistä hän oli aloittanut. Siellä oli luolia luolien takana tahi niitä oli pari yhdessä ja muutamat olivat kuilujen pohjassa.
— Tule tänne, hän huusi ystävällisesti oppaalle, ja kun tämä tuli käden ulottuville, hän sivalsi miestä kasvoihin rangaistukseksi. Mies pakeni ja hän jäi yksikseen. Hän ajatteli: »Tämä tuhoaa tulevaisuuteni, vieraani on kadonnut». Mutta sitten hän keksi yksinkertaisen ja tyydyttävän selityksen.
Neiti Quested ei ollut kadonnut. Hän oli vain mennyt noiden vastatulleiden luo, jotka olivat varmaankin hänen ystäviään, joukossa ehkä herra Heaslopkin. Hän näkikin neidistä vilahduksen kaukana muutamassa halkeamassa, vilahduksen vain, mutta neiti Quested näkyi siellä aivan selvästi kallioiden välissä ja näytti keskustelevan jonkun toisen naisen kanssa. Tottuneena äkillisiin suunnitelmien muutoksiin Aziz otaksui Adelan muitta mutkitta rientäneen Kawa Dolin rinnettä alas pienen automatkan toivossa. Hän kääntyi yksinään palaamaan leiriin ja huomasi pian erään esineen, jonka löytäminen hetkistä aikaisemmin olisi huolestuttanut häntä aika lailla, nimittäin neiti Questedin kiikarin. Se oli erään luolan suulla käytävän puolivälissä. Hän aikoi ripustaa sen olalleen, mutta nahkahihna oli katkennut, minkävuoksi hän pani sen taskuunsa. Kun hän oli kulkenut vähän matkaa, juolahti hänen mieleensä, että neiti oli ehkä voinut pudottaa muutakin, minkävuoksi hän palasi takaisin katsomaan. Mutta tässä toistui entinen vaikeus, hän ei tuntenutkaan enää luolaa. Hän kuuli auton lähtevän liikkeelle alhaalla tasangolla, voimatta kuitenkaan nähdä sitä. Sitten hän laskeutui rinnettä alas rouva Mooren lepopaikkaa kohden onnistuen nyt paremmin, sillä hänen pieni leiripaikkansa tuli pian näkyviin. Hän näki siellä jonkun englantilaisen auringonkypäränkin. Sen alta eivät hymyilleet herra Heaslopin, vaan Fieldingin kasvot.
— Fielding, kuinka olenkaan kaivannut teitä! hän huusi jättäen ensi kerran pois »herra» sanan.
Ja hänen ystävänsä riensi häntä vastaan ystävällisenä ja iloisena välittämättä arvokkuudestaan ja huudellen selityksiä ja anteeksipyyntöjä junasta myöhästymisensä johdosta. Fielding oli tullut äsken saapuneessa autossa, neiti Derekin autossa — tuo toinen nainen oli siis ollut neiti Derek. He keskustelivat niin innokkaasti, että palvelijat keskeyttivät ruoanvalmistuspuuhansa kuunnellakseen heitä. Kunnon neiti Derek! Hän oli sattumalta tavannut herra Fieldingin postikonttorissa ja kysynyt: »Miksi ette matkustanutkaan Marabariin?» kuullut, kuinka hän oli myöhästynyt junasta, ja tarjoutunut heti viemään hänet autollaan perille. Vieläkin siis yksi ystävällinen englantilainen nainen. Missä hän on? Hän odottaa autonsa luona, kunnes Fielding löytäisi leirin. Auto ei tietystikään voinut päästä tänne — eihän toki — sadat ihmiset saisivat mennä vuoren juurelle vetämään neiti Derekin autoa tänne. Norsukin omassa korkeassa persoonassaan.
Aziz, voitteko tarjota minulle ryypyn?