— Sepä hyvä, sillä se on Tikarin kaivo. Ja hän kertoi legendan, joka olisi ollut hyväksyttävä, jos hän olisi kertonut sen teekutsuissa pari viikkoa sitten. Siinä kerrottiin eräästä hindulaisesta rajahista, joka oli murhannut oman sisarenpoikansa, ja tikarista, jolla teko oli suoritettu ja joka oli tarttunut hänen käteensä, kunnes hän monien vuosien kuluttua oli saapunut Marabar-vuoristoon. Siellä hän oli tullut janoiseksi ja tahtonut juoda, mutta oli huomannut samassa janoisen lehmän ja käskenyt miestensä juottaa sen ensin. Kun se oli tehty, oli tikari pudonnut hänen kädestään, ja tämän tapahtuman muistoksi hän oli sitten rakennuttanut kaivon. Professori Godbolen kertomuksissa esiintyi usein lehmä. Fielding kuunteli tätä kertomusta synkkänä ja äänettömänä.
Illalla hän sai lupakirjan ja kävi puhuttelemassa Azizia, joka oli aivan sekapäinen onnettomuutensa johdosta. – Te hylkäsitte minut, oli hänen ainoa yhtenäinen lauseensa Fielding lähti tiehensä kirjoittamaan kirjettä neiti Questedille. Mutta vaikka neiti saisikin sen, se ei vaikuttaisi mitään asiaan, ja luultavasti McBrydet eivät antaisikaan hänelle koko kirjettä. Neiti Quested oli kova pähkinä purtavaksi. Hän oli niin järkevä ja viisas tyttö ja niin kokonaan vailla ilkeyttä, että hän oli varmasti viimeinen ihminen Chandraporessa, joka olisi tahtonut laittomasti syyttää jotakin indialaista.
XX
Vaikka neiti Quested ei ollut erikoisemmin englantilaisten suosiossa, sai hänen onnettomuutensa nyt esille heidän luonteensa kaikkein parhaimmat puolet. Kaikki joutuivat pariksi tunniksi kiihtymyksen valtaan, jonka naiset tunsivat vielä voimakkaammin kuin miehet, mutta eivät niin pitkää aikaa. »Mitä voimme tehdä sisaremme puolesta?» oli rouva Callendarin ja rouva Lesleyn ainoa ajatus, kun he tukahduttavassa kuumuudessa ajoivat vierailulle. Rouva Turton oli ainoa vieraista, jonka sallittiin mennä sairaan huoneeseen. Hän poistui sieltä epäitsekkään surun aateloimana.
— Minusta tuntuu kuin hän olisi oma rakastettu tyttäreni, hän sanoi, ja kun hän sitten muisti nimittäneensä häntä »intoilijaksi» ja suuttuneensa siitä, että Adela oli mennyt kihloihin nuoren Heaslopin kanssa, hän alkoi itkeä. Kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt piiripäällikön rouvan itkevän. Valmis vuodattamaan kyyneliä — niin kylläkin, mutta aina säästäen ne johonkin erikoiseen tilaisuuteen; ja nyt oli sellainen ilmestynyt. Ah, miksi eivät he kaikki olleet ystävällisempiä vieraalle, kärsivällisempiä häntä kohtaan, miksi he eivät olleet vieraanvaraisuuden ohella lahjoittaneet hänelle myötätuntoaankin? Sydämen hellimmät kielet, joita niin harvoin näpätään, värähtelivät nyt hetkisen omantunnonvaivojen kosketuksesta. Jos kaikki toivo oli mennyttä, mikä voitiin ymmärtää majuri Callendarin lausunnosta, oli se mennyttä, eikä sille voitu mitään, mutta heitä painosti määrittelemätön vastuunalaisuuden tunne tuon hänelle tapahtuneen hirmuisuuden vuoksi. Vaikka hän ei ollutkaan kuulunut heikäläisiin, olisi heidän pitänyt ottaa hänet hoiviinsa. Nyt, kun heidän kutsunsa ei enää voinut saavuttaa häntä, eivät he voisi milloinkaan tehdä sitä. — Miksi ei ihminen ajattele enemmän lähimmäistään? huokasi huvinhaluinen neiti Derek. Tällaiset omantunnonvaivat kestivät puhtaimmassa muodossaan enintään muutamia tunteja. Ennen auringonlaskua olivat toiset arvelut tahranneet ne, ja syyllisyyden tunne, joka niin kummallisesti liittyy meidän ja kärsimyksen ensi kohtaukseen, alkoi haihtua.
Ajettiin kerhoon harkitun tyyninä — herrasväkeä tasaista hölkkää vihreiden pensasaitojen välitse — sillä alkuasukkaille ei saanut näyttää, että oltiin järkkyyntyneitä. Nautittiin juomia kuten tavallisesti, mutta kaikki maistui nyt toisenlaiselta, ja katseltiin kaktuksien muodostamia paalutuksia, joiden huiput siirtyivät taivaan purppuraista rantaa vastaan; tunnettiin, että oltiin tuhansien penikulmien päässä sellaisesta maisemasta, josta olisi voitu nauttia. Kerhossa oli tavallista enemmän väkeä, ja monet vanhemmat olivat tuoneet mukanaan lapsensa aikuisten huoneeseen. Eräs nuori äiti — tyhmä, mutta tavattoman kaunis nainen — istui matalalla sohvalla tupakkahuoneessa lapsi sylissään. Hänen miehensä oli matkoilla eikä hän uskaltanut palata huvilaansa pelosta, että »neekerit» voisivat ehkä hyökätä sinne. Koska hän oli naimisissa vähäpätöisen rautatievirkamiehen kanssa, nolattiin hänet tavallisesti, mutta tänä iltana tämä uhkeavartaloinen vaaleatukkainen nainen oli ehkä vaikuttavammin kuin Adela raukka kaiken sen vertauskuva, minkä puolesta kannatti taistella ja kuolla. »Älkää olko levoton, rouva Blakiston, nuo ovat vain Mohurramrumpuja», saattoivat herrat sanoa hänelle. — Siinä tapauksessa ne ovat aloittaneet! rouva vaikeroi painaen lapsensa rintaansa vasten ja toivoen, ettei se valuttaisi kuolaa leualleen tällaisena hetkenä. — Eikö mitä, eivätkä ne missään tapauksessa tule tänne kerhoon. Eivätkä ne tule Burra Sahibin huvilaankaan, hyvä ystävä, vastasi rouva Turton, joka suojelevana kuin Pallas Atene seisoi hänen vieressään luvaten itselleen, ettei hän enää tulevaisuudessa käyttäytyisi niin ylpeästi.
Piiripäällikkö taputti käsiään vaatien hiljaisuutta. Hän oli nyt paljon tyynempi kuin vastaanottaessaan Fieldingin. Hän oli oikeastaan aina tyynempi puhuessaan kokonaiselle seurueelle kuin sen yksityiselle jäsenelle.
— Ensiksikin tahdon sanoa muutamia sanoja naisille, hän aloitti. — Ei ole vähintäkään aihetta levottomuuteen. Olkaa ennen kaikkea tyyniä. Pysykää huoneissanne niin paljon kuin mahdollista, älkää menkö kaupungille älkääkä keskustelko palvelijoiden kuullen. Siinä kaikki.
— Harry, onko kaupungista kuulunut mitään uutta? kysyi hänen vaimonsa, joka seisoi vähän matkan päässä hänestä ja oli myös ottanut käytäntöön pitää-yllä-järjestystä-äänensä. Toiset vaikenivat tämän ylentävän keskustelun aikana.
— Siellä on kaikki täysin rauhallista.