— Hyvin mahdollista, sittenkuin tulee hänet paremmin tuntemaan.
– Mitä? Mitä? Ettekö pidä hänestä?
– Hän koetti kyllä olla ystävällinen, mutta minusta hän ei ollut suorastaan ihastuttava.
Tahtomattaan Aziz tuli huudahtaneeksi: — Hän valtasi äsken tongani pyytämättä minulta lupaa — pidättekö sitä ihastuttavana? — Ja majuri Callendar häiritsee minua joka ilta, juuri siihen aikaan, jolloin syön päivällistä ystävieni kanssa; lähden heti, erkanen mitä miellyttävimmästä seurasta, eikä hän olekaan kotonaan eikä ole edes jättänyt minulle minkäänlaista viestiäkään. Sanokaa, onko sekin ihastuttavaa? Mutta minkä sille mahtaa? En voi tehdä mitään, ja hän tietää sen. Olen vain käskyläinen, aikani ei ole minkään arvoinen, kuisti on tarpeeksi hyvä indialaiselle, niin, antaa hänen seisoa, ja rouva Callendar otti vaununi ja vie minulta vielä hengenkin…
Rouva Moore kuunteli.
Aziz oli liikutettu, osaksi kärsimiensä vääryyksien vuoksi, mutta vielä enemmän sentähden, että vieras oli myötämielinen hänelle. Juuri se sai hänet toistelemaan, liioittelemaan ja puhumaan ristiin. Rouva Moore oli osoittanut hänelle myötämielisyyttään arvostelemalla hänen kuultensa oman maansa naista, mutta Aziz oli tuntenut sen jo aikaisemminkin. Liekki, jota ei edes kauneuskaan voinut sytyttää, oli leimahtamaisillaan palamaan hänessä, ja vaikka hänen sanansa olivatkin nurkuvia, alkoi hänen sydämensä salaa hehkua. Äkkiä purkautui se sanoiksi:
— Te ymmärrätte minua, te tajuatte, mitä toiset tuntevat, Ah, jospa kaikki olisivat teidän kaltaisianne!
Rouva Moore vastasi melko kummastuneena: — En luule ymmärtäväni ihmisiä kovinkaan hyvin. Tiedän vain, milloin pidän heistä ja milloin en pidä.
— Siinä tapauksessa olette itämaalainen.
Rouva Moore otti vastaan hänen tarjouksensa saattaa hänet takaisin kerhoon ja sanoi kerhon portilla hyvästellessään toivovansa, että hän, rouva Moore, olisi ollut kerhon jäsen, jotta hän olisi voinut viedä Azizin mukanaan sisään.