— Pelkään, ettei valtani ulotu niin pitkälle, sanoi Das hymyillen.

Niin palautettiin rauha, ja kun Adela nousi lausumaan todistuksensa, oli salissa tyynempää kuin istunnon alussa. Tuntijat eivät olleet hämmästyneitä. Alkuasukkaalta puuttuu kestävyyttä. Hän kiihoittuu helposti aivan pienestäkin seikasta, ja kun sitten ratkaiseva hetki tulee, ei hänen innostuksestaan ole enää mitään jäljellä. Hän hakee vain tilaisuutta tyytymättömyyden osoituksiin ja juuri sellaisen tilaisuuden hän oli luullut saavansa tuon vanhan naisen muka salaisesta poiskuljettamisesta. Azizin karkoitus ei tulisi enää suurestikaan kiihoittamaan häntä.

Mutta ratkaiseva hetki ei ollutkaan vielä koittanut.

Adela oli aina aikonut sanoa totuuden, ei mitään muuta kuin totuuden, ja hän oli toistellut sitä kuin hyvin vaikeata tehtävää — vaikeata senvuoksi, että häntä luolassa kohdannut onnettomuus oli liittynyt hänen elämänsä toiseen osaan, hänen kihlaukseensa Ronnyn kanssa, tosin hyvin hauraalla renkaalla. Juuri ennen luolaanmenoaan hän oli ajatellut rakkautta ja kysynyt hyvin viattomasti Azizilta, miltä naimisissaolo tuntui, ja otaksui nyt tämän kysymyksen herättäneen Azizissa pahoja pyyteitä. Tämän seikan kertominen olisi ollut hyvin tuskallista, ja se olikin ainoa asia, jonka hän aikoi salata. Hän suostuisi kyllä kertomaan sellaisia yksityiskohtia, jotka olisivat saattaneet muut tytöt hämilleen, mutta hän ei uskaltaisi viitata omaan kömpelyyteensä, ja häntä kauhistutti julkinen kuulustelu siinä tapauksessa, että jotakin tulisi ilmi. Mutta noustuaan vastaamaan ja kuultuaan oman äänensä kaiun hän ei pelännyt edes sitäkään. Jokin uusi ja outo tunne suojeli häntä kuin kiiltävä haarniska. Hän ei ajatellut tapahtumaa eikä edes muistanut sitä tavallisella tavalla, vaan pikemminkin palasi uudelleen Marabar-vuoristoon ja kertoi siitä herra McBrydelle kuin jonkinlaisen pimeyden läpi. Tuon onnettoman päivän kaikki yksityiskohdat muistuivat hänen mieleensä. Kuinka oli mahdollista, että huviretki oli voinut tuntua hänestä »ikävältä»? Nyt nousi aurinko jälleen, norsu odotti, kallioiden värittömät kasat kohosivat hänen ympärillään ja ensimmäinen luola tuli näkyviin. Hän meni sinne ja tulitikun liekki kuvastui kiiltäviin seiniin. Kaikki oli kaunista ja vaikuttavaa, vaikka hän silloin oli ollut sokea. Hän vastasi oikein kaikkiin kysymyksiin. Niin, hän oli kiinnittänyt huomionsa kaivoon, mutta ei ollut kuullut sen nimeä; kyllä, rouva Moore oli väsynyt käytyään ensimmäisessä luolassa ja istuutunut varjoon puoleksi kuivuneen lammikon viereen. Hänen tyyni äänensä tuli kaukaa ja vaelteli totuuden polkuja, ja hänen takanaan toimivan leyhyttimen tuulahdukset ikäänkuin kääriytyivät hänen ympärilleen…

— … vanki ja opas veivät siis teidät mukanaan Kawa Doliin eikä ketään muita lähtenyt sinne. Niinkö?

— Tuolle kaikkein ihmeellisimmin muodostuneelle vuorelleko? Niin. Puhuessaan hän koetti muistella Kawa Dolia, oli näkevinhän sen seinien syvennykset ja tuntevinaan kuumuuden pistoksen kasvoissaan. Ja jokin pakotti hänet lisäämään: — Ei kukaan muu ollut tietääkseni mukana. Näytti siltä kuin olisimme olleet siellä kolmisin.

— Mainiota. Rinteen puolivälissä on penger tahi pikemminkin tasanne, jonka läheisyydessä on paljon luolia.

— Muistan sen kohdan.

— Menittekö yksinänne johonkin luolaan?

— Menin.