— Aion kävellä.
— Mutta sehän on mielettömyyttä! Odotetaan kapinaa… poliisit ovat tehneet lakon, eikä kukaan tiedä, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Miksi ette pysynyt ystävienne luona?
— Olisiko minun pitänyt seurata heitä? Adela virkkoi tyynesti. Hän tunsi itsensä tyhjäksi ja arvottomaksi, hänessä ei ollut enää ollenkaan rohkeutta.
— Te ette voi, koska se on jo liian myöhäistä. Kuinka voisitte nyt päästä takaisin yksityiseteiseen? Seuratkaa minua tätä tietä… nopeasti… otan teidät vaunuihini.
— Cyril, Cyril, älkää jättäkö minua! kuultiin Azizin murtuneen äänen huutavan.
— Tulen takaisin heti. Tätä tietä! Älkää vastustelko.
Hän tarttui Adelan käsivarteen. — Suokaa anteeksi käyttäytymiseni, mutta täällä ei ole ketään sellaista henkilöä, johon uskaltaisin täydellisesti luottaa. Lähettäkää vaununi takaisin huomenna jolloinkin teille sopivaan aikaan, olkaa niin ystävällinen.
— Mutta minne minä ajan sitten?
— Minne vain haluatte. Enhän minä voi tietää suunnitelmianne?
Vaunut olivat rauhallisesti paikoillaan kapealla, hiljaisella syrjäkadulla, mutta hevosia ei ollut, koska ajaja, joka ei ollut arvannut jutun käsittelyn näin äkkiä loppuvan, oli vienyt ne pois voidakseen käydä tervehtimässä jotakuta tuttavaansa. Adela nousi tottelevaisesti vaunuihin. Fielding ei voinut jättää häntä yksikseen, koska melu yhä kiihtyi ja sieltä täältä kuului jo uhkaavia ääniäkin. Basaarien läpi vievä pääkatu oli suljettu, ja englantilaiset pyrkivät syrjäkatuja pitkin oman siirtokuntansa alueelle. He olivat kiinni kuin hyönteiset verkossa ja olisivat kaikki helposti voineet joutua tuhon omiksi.