— Mutta mitä… mitä ihmettä te olette tarkoittanut kaikella tällä? huudahti Fielding äkkiä. — Onko se ollut ilveilyä, elämän tutkimista vai mitä?
— Sir, tämä on tarkoitettu teille, sir, keskeytti eräs ylioppilas, joka tuli juosten katua pitkin jasmiiniköynnös käsivarrellaan.
— En huoli siitä, menkää matkoihinne!
— Sir, minä olen hevonen, meistä tulee teidän hevosianne, huudahti toinen kohottaen vaunun aisat korkealle ilmaan.
— Rafi hyvä, hakekaa ajurini tänne.
— Ei, sir, tämä on meille suuri kunnia.
Fielding harmistui oppilaisiinsa. Kuta enemmän he häntä kunnioittivat, sitä vähemmän he tottelivat häntä, He vangitsivat hänet jasmiineista ja ruusuista valmistetuilla suopungeilla, antoivat vaunujen likasuojien raapia muureja ja lausuivat erään runon niin äänekkäästi, että koko katu tulvahti täyteen ihmisiä.
— Kiiruhtakaa, sir; vedämme teitä juhlasaatossa! Ja puolittain hellästi ja puolittain väkisin he työnsivät hänet vaunuihin.
— En tiedä, pidättekö tästä, mutta olette nyt kaikissa tapauksissa turvassa, Fielding sanoi neiti Questedille. Vaunut vedettiin kiskomalla pääkadulle, missä ne herättivät melkoista huomiota. Neiti Questediä inhottiin Chandraporessa niin kovasti, että hänen peruutuksensa oli tulkittu vihamielisellä tavalla, ja huhuttiin jumaluuden kurittaneen häntä kesken hänen valheitaan. Mutta nyt he riemuitsivat nähdessään hänen istuvan sankarillisen rehtorin vieressä (muutamat sanoivat häntä rouva Mooreksi), ja kiersivät köynnöksiä hänenkin ympärilleen. Puoleksi jumalina, puoleksi puettuina nukkeina, paksut kukkakiehkuraseppeleet kaulassaan, heitä molempia kiskottiin Azizin voitollisten vaunujen jäljessä. Mutta niihin kunnianosoituksiin, joiden kohteeksi he joutuivat, sisältyi hieman ivaakin. Englantilaiset pitävät aina yhtä. Niin kuului arvostelu. Ja tuskinpa se olikaan väärä. Fielding tunsi itsekin samaa ja tiesi, että jos jokin väärinkäsitys syntyisi ja hänen liittolaisensa hyökkäisivät tytön kimppuun, hänen olisi pakko uhrata henkensä hänen puolestaan. Mutta hän ei halunnut lainkaan kuolla hänen puolestaan, vaan iloita Azizin kanssa.
Minne kulkue oikeastaan oli menossa? Ystävien ja vihollisten luo, Azizin huvilaan, piiripäällikön huvilaan, Minto-sairaalaan, missä ylilääkäri pantaisiin »syömään maata» ja potilaat, joita he erehdyksestä luulivat vangeiksi, vapautettaisiin, Delhiin ja Simlaan. Oppilaat luulivat joukon suuntaavan kulkunsa maakuntaopistolle. Kun he tulivat muutamaan tienristeykseen, käänsivät he vaunut oikealle ja vetivät niitä juosten sivukatuja pitkin erästä mäkeä alas ja sitten muutamasta puutarhan portista mangoistutuksille. Mitä Fieldingiin ja neiti Questediin tulee, kaikki oli vielä toistaiseksi rauhallista ja tyyntä. Puut olivat täynnä kiilteleviä lehviä ja pieniä vihreitä hedelmiä, tomu lepäsi uneliaassa rauhassa; ja toiselta puolelta kohosivat puutarhahuvilan hienot siniset kaaret. — Sir, me tuomme tänne nuo toisetkin; sir, tämä on varmasti liian raskasta käsivarsillemme, kuuli Fielding sanottavan ympärillään. Hän pakeni virkahuoneeseensa ja koetti soittaa McBrydelle, mutta ei voinut, sillä langat oli katkaistu. Kaikki hänen palvelijansa olivat paenneet. Hän oli siis jälleen joutunut sellaiseen tilanteeseen, ettei hän mitenkään voinut jättää neiti Questediä oman onnensa nojaan. Hän luovutti neidille pari huonetta, hankki hänelle jääjuomia ja leivoksia ja pyysi häntä paneutumaan levolle. Hän noudatti itsekin neidin esimerkkiä, koska ei mitään muutakaan voitu tehdä. Hän oli levoton ja huolissaan kuunnellessaan kulkueen poistumista. Hänen hämmennyksensä oli turmellut pahoin hänen iloaan. Voitto oli kyllä saavutettu, mutta hyvin kummallinen voitto.