Juuri silloin Aziz huusi: — Cyril, Cyril! Hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen istuessaan kukitettuna ahtaissa vaunuissa Hamidullahin, Mahomet Alin ja omien pienten poikiensa kanssa, vaan tahtoi saada ympärilleen kaikki ne henkilöt, jotka pitivät hänestä. Voitto ei tuottanut hänelle mitään iloa, koska hän oli kärsinyt liian paljon. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hänet oli vangittu, hän oli ollut tyyten lamassa; hän oli lyyhistynyt maahan kuin haavoitettu eläin, oli joutunut toivottomaksi, ei kuitenkaan pelosta, vaan siitä, että tiesi englantilaisen sanojen painavan vaa'assa enemmän kuin hänen. »Tämä on kohtaloni», hän sanoi, ja niin hän sanoi silloinkin, kun hänet vangittiin uudestaan Mohurramin jälkeen. Ainoa, mikä oli pysynyt tänä kauheana aikana, oli uskollisuus, ja vain sitä hän ajatteli vapautensa ensimmäisinä tuskallisina tunteina. — Miksi Cyril ei ole mukanamme? Käännytään ympäri! Mutta kulkue ei voinut kääntyä. Kuin ojaan joutunut käärme se tunkeutui eteenpäin ahtaan basaarin läpi maidanin suuren lammikon rannalle, missä se voi kääntyä ympäri päättämään saaliinsa kohtalosta.
— Eteenpäin! Eteenpäin! huusi Mahomet Ali, jonka kaikki lauseet olivat pelkkää kiljuntaa. — Alas piiripäällikkö, alas poliisipäällikkö!
– Mutta, Mahomet Ali, tämä ei ole järkevää, huomautti Nawab Bahadur, joka tiesi, ettei mitään voitu voittaa hyökkäämällä englantilaisten kimppuun, jotka olivat pudonneet omaan kuoppaansa ja saisivat nyt sinne jäädäkin. Hänellä oli sitäpaitsi paljon omaisuutta, minkävuoksi hän vastusti kaikkea anarkiaa.
Cyril, nyt hylkäät minut jälleen! Aziz huusi.
— Mutta jonkinlainen hyvässä järjestyksessä tapahtuva mielenosoitus on kuitenkin paikallaan, sanoi Hamidullah, — muuten he luulevat meidän pelkäävän.
— Alas ylilääkäri… pelastakaa Nureddin!
— Nureddinko?
— He kiduttavat häntä.
— Ah, hyvä Jumala… hänkin oli Azizin ystävä!
— Eivätkä kiduta. En halua, että pojanpoikani otetaan verukkeeksi sairashuonetta vastaan suunnitellulle hyökkäykselle, vastusti vanhus.