— Kyllä ne kiduttavat häntä. Callendar kerskaili siitä ennen oikeudenistuntoa. Kuulin hänen sanovan suoraan: »Olen kiduttanut tuota neekeriä».
— Ah, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Sanoiko Callendar häntä neekeriksi?
— Hänen haavoihinsa pantiin pippuria antiseptisten aineiden asemesta.
— Herra Mahomet Ali, se on mahdotonta. Hituinen ankaruutta ei ole pojalle vahingoksi, koska hän on kurin tarpeessa.
— Pippuria. Niin ylilääkäri sanoi. He toivovat voivansa tehdä meistä lopun yksitellen, mutta siinä he erehtyvät.
Tämä uusi vääryys kiihdytti kansanjoukon raivoa. Tähän saakka siltä oli puuttunut päämäärä ja tyytymättömyyden syy. Kun se tuli Maidanille ja näki Minto-sairaalan vaaleankeltaiset seinät, hyökkäsi se kiljuen sinnepäin. Oli jo puolenpäivän aika. Maa ja taivas olivat sairaalloisen kelmeät ja pahuuden henki kiiruhti eteenpäin pitkin askelin. Vain Nawab Bahadur taisteli vastaan väittäen huhua valheeksi. Noin viikko sitten hän oli nähnyt pojanpoikansa olevan hyvässä turvassa. Mutta hänetkin vedettiin mukaan uutta kuilua kohti, vapautustyöhön, jonka tarkoituksena oli kostaa majurille pahoinpitelemällä häntä. Sitten seuraisi koko englantilaisen siirtokunnan vuoro.
Mutta onnettomuus torjuttiin; sen torjui tohtori Panna Lal.
Tohtori Panna Lal oli tarjoutunut todistamaan syyttäjän eduksi mielistelläkseen englantilaisia ja senkinvuoksi, että hän vihasi tohtori Azizia. Mutta kun oikeudenkäynnistä ei tullutkaan mitään, hän joutui hyvin tukalaan asemaan. Aikaisemmin kuin muut hän oivalsi onnettomuuden lähestyvän, livahti pois oikeussalista, ennenkuin herra Das oli lopettanut, ja ajoi täyttä laukkaa basaarien läpi lähestyvää raivoa pakoon. Sairaalassa hän olisi turvassa, koska majuri Callendar suojelisi häntä. Mutta majuria ei kuulunutkaan sinne, ja nyt olivat olosuhteet pahemmat kuin milloinkaan ennen, sillä tämä kansanjoukko himoitsi ilmeisesti verta. Sairaanhoitajatkin kuuluivat kapinallisiin eivätkä tahtoneet auttaa häntä takamuurin yli tahi pikemminkin hinasivat hänet ylös ja pudottivat jälleen takaisin maahan potilaitten suureksi huviksi. Kauhuissaan hän huusi, että »ihminen voi kuolla vain kerran» ja nilkutti pihan poikki ottamaan vastaan hyökkäystä. Hän tervehti indialaisten tapaan toisella kädellään pitäen toisessa vaaleankeltaista auringonvarjostinta. — Ah, suokaa minulle anteeksi! hän vaikeroi lähestyessään voittajien vaunuja. — Ah, tohtori Aziz, suokaa minulle anteeksi kaikki kurjat valheeni! Aziz istui vaieten paikoillaan, mutta toiset jännittivät kurkkunsa ja kohottivat leukansa pystyyn vihansa merkiksi. — Pelkäsin niin kovasti ja minua petettiin, jatkoi anoja. — Minulle valehdeltiin luonteestanne milloin siellä, milloin täällä ja yleensä kaikkialla. Ah, suokaa anteeksi vanhalle lääkäriraukalle, joka antoi teille maitoa, ollessanne sairaana. Ah, Nawab Bahadur ja jokainen muukin, joka tahtoo olla armelias, haluatteko anastaa pienen varastoni? Ottakaa vain jok'ainoa kirottu pullo!
Liikutettuna, mutta tarkkasilmäisenä hän näki heidän hymyilevän hänen huonolle englanninkielelleen, ja äkkiä hän ryhtyi ilveilemään, heitti auringonvarjostimensa maahan, potkaisi sitä ja näpsäytti itseään nenälle. Hän tiesi, mitä teki, ja muutkin tiesivät sen. Ei ollut ensinkään liikuttavaa eikä tavatonta nähdä tällaisen miehen alentavan itseänsä. Koska tohtori Panna Lal oli alhaista syntyperää, ei hänessä ollut mitään sellaista, mitä olisi voitu häväistä, ja hän päätti, viisaasti kyllä, antaa noiden toisten indialaisten tuntea itsensä ruhtinaiksi, koska se parantaisi heidän mielialaansa. Kun hän kuuli heidän haluavan Nureddinin mukaansa, hyppeli hän kuin vuohi, sipsutteli kuin kana ollakseen heille mieliksi. Sairaala pelastettiin, eikä Panna Lal kuolinpäiväänsä saakka voinut ymmärtää, miksi hän ei saanut koroitusta palkaksi senaamuisesta työstä. — »Nopeutta, sir, nopeutta teidän esimerkkinne mukaan», oli hänen perustelunsa pyytäessään sitä majurilta.
Kun Nureddin tuli pihalle kasvot kääreissä, huudettiin huojennuksesta, ikäänkuin bastilji olisi antautunut. Se oli kriitillisin hetki ja sitten onnistui Nawab Bahadurin päästä tilanteen herraksi. Hän suuteli nuorta miestä julkisesti ja alkoi puhua oikeudesta, rohkeudesta, vapaudesta ja viisaudesta tavalla, joka viilensi rahvaan intohimoja. Sitten hän ilmoitti luopuvansa englantilaisten hänelle antamasta arvonimestä ja jatkavansa elämäänsä yksityisenä henkilönä, pelkästään Zulfiqar-nimisenä, ja aikovansa matkustaa heti maatilalleen. Vaunut kääntyivät, joukko seurasi niitä, vaara oli ohi. Marabarluolat olivat koetelleet hirmuisesti paikallista hallintoa; ne muuttivat monen elämän vallan toiseksi tuhoten monen tulevaisuudenkin. Mutta ne eivät kyenneet kaatamaan yhtä maailmanosaa nurinniskoin, eivätkä edes sotkemaan yhden piirikunnankaan asioita.