— Me emme näe edes maankaan toista puolta, ja sitä juuri valitammekin, sanoi Adela. Rouva Moore oli samaa mieltä. Heidän nykyinen veltto elämänsä oli pettymys hänellekin. He olivat tehneet hyvin romanttisen matkan Välimeren poikki ja Egyptin hiekkasärkkien sivu Bombayn satamaan, mutta saaneetkin perille tultuaan tutustua tällaiseen mitättömään paikkaan. Mutta hän ei suhtautunut pettymykseen niin vakavasti kuin neiti Quested, yksinkertaisesti vain senvuoksi, että hän oli neljäkymmentä vuotta vanhempi ja oppinut kokemuksesta tietämään, ettei elämä milloinkaan täytä toivomuksiamme sinä hetkenä, joka mielestämme parhaiten sopisi siihen.
— Tahdotteko juotavaa? kysyi toinen miellyttävä ääni. – Rouva Moore — neiti Quested — juokaa lasillinen tahi pari. Tällä kertaa he tunsivat puhujan piiripäälliköksi, herra Turtoniksi, jonka luona he olivat syöneet päivällistä. Hänkin oli huomannut Kate-serkun ilmapiirin liian kuumaksi. Ronny, hän kertoi, toimi näyttämöohjaajana majuri Callendarin asemesta, jonka hänen indialainen apulaisensa oli jättänyt pulaan, ja oli vallan mainio. Hän alkoi sitten puhua Ronnyn muista ansioista ja lausui tyyneen, ratkaisevaan tapaansa sangen ylisteleviä sanoja. Se ei johtunut siitä, että tämä nuori mies oli etevä urheilija, kielentaitaja ja tarkka lakimies, vaan siitä — tässä pantiin paino vaan-sanalle — ettei Ronny katsonut mitä hyvänsä arvolleen sopivaksi.
Rouva Moore hämmästyi suuresti kuullessaan sen, koska arvokkuus ei juuri kuulu niihin avuihin, joita äidit haluavat nähdä pojissaan. Neiti Questedkin kuunteli sitä levottomana; hän ei ollut vielä harkinnut tarpeeksi, pitikö hän sellaisista miehistä, jotka kehuvat avujaan. Vieläpä hän koetti väitellä asiasta herra Turtonin kanssa, mutta tämä keskeytti hänet ystävällisellä kädenliikkeellä, jatkaen arvosteluaan: — Kaiken kaikkiaan, Heaslop on oikea sahib. Hän on juuri sellainen mies, jollaisia me tarvitsemme. Muuan toinen lakimies, joka seisoi nojautuen biljaardipöytään, lisäsi: — Nyt sen kuulitte! Asia oli sillä selvä, ja piiripäällikkö meni matkoihinsa täyttämään muita velvollisuuksiaan.
Sillä aikaa näytelmä loppui ja amatööriorkesteri alkoi soittaa kansallishymniä. Keskustelu ja biljaardipeli taukosivat, kasvot jäykistyivät. Se oli miehitysarmeijan sotavirsi. Se muistutti jokaista kerhon jäsentä, että he olivat maanpaossa eläviä englantilaisia. Se herätti hieman tunteellisuutta ja vahvisti tahdonvoimaa. Ja vaikka he eivät tunteneetkaan mielessään mitään kuninkaallista tahi jumalallista, tunsivat he kuitenkin jotakin ja saivat voimia tulevien päivien vastoinkäymisiin. Sitten he kaatoivat laseihin ja tarjosivat toisilleen juomaa.
— Adela, tahdotko sinäkin lasillisen? Entä äiti?
He kiittivät kieltäytyen — he olivat kyllästyneet juomiin — ja neiti Quested, joka aina lausui ajatuksensa suoraan, selitti jälleen haluavansa tutustua oikeaan Indiaan.
Ronny oli loistavalla tuulella. Adelan toivomus tuntui hänestä hullunkuriselta ja hän huusi eräälle ohikulkijalle: … Fielding, kuinka voi tutustua oikeaan Indiaan?
— Koettamalla tutustua indialaisiin, vastasi mies ja katosi.
— Kuka hän oli?
– Opettajamme — maakuntaopiston opettaja.